keskiviikko 28. marraskuuta 2012

yliäänilentoa

Maalaamisen, ompelemisen, joulunlaittamisen ja kaiken sensellaisen puuhastelun sijaan olen tehnyt jotain muuta. (vai olenko?)  Viikkojen tauko ilman ompelukonetta on aiheuttanut monenlaisia oireita-puutostila alkaa olla VAKAVA. Puutosoireet ilmenevät ärtymyksenä ja jonkinsortin käsityöllisenä masennuksena.Ihanien blogien ja herkullisten joululehtien  kaikki ihmeelliset  ideat suorastaan vaatisivat päästä toteutettavaksi ja kun siihen ei vaan löydy aikaa eikä tilaa (ompelupöytää ei näy kaikenkarvaisen romun alta) alkaa kansanomaisesti ilmaisten ottaa päästä.

Lauantaina ehdin tunniksi kässäkerholaisten seuraan. Äimistelemään ja innostumaankin....parhaita puolia oli valmistunut. Monenlaisia puolia sitä noissa naisissa onkaan! Kuuntelevista korvista kukkienkasvatukseen...kassin kyljestä pursuavista ideoista (kirjaimellisesti!) säntillisiin tikkauksiin ja viimeisteltyihin kehyksiin.
Oma työ on ns. vaiheessa. Ja tuon äimistelytunnin jälkeen tuntuu että se voi muuttua joksikin ihan toiseksi. Yhtenä unettomana yönä tein jo jonkunlaisia piirustuksia ja laitoin ranskalaisia viivoja ja ideantapaisia paperin täyteen-puuttuu enää toteutus. Eipä paljosta ole kiinni, ei.

Aikaansaamattomuus on viheliäinen vaiva. Se pistää ihmisen pötköttelemään sohvannurkkaan ja murheilemaan  sen ihanan joululehden kanssa, se saa motkotuksen muuttumaan pääasialliseksi puheenparreksi,se ääni tuppaa kuulumaan täällä ihan kaiken muun kakofonian yli. Ja osaa se  kasvattaa pyykkikasaakin  luvattoman suureksi. Ja kehtaapa se onneton laittaaa silmille semmoiset kaiken harmaannuttavat  lasit että mitään mukavaa ei kannata aloittaakaan ennekuin mökki on järjestyksessä, to do-lista viivattu yli ja ruoka uunissa. Semmoista (äänetöntä) päivää ei kalenterissa ole viime aikoina näkynyt.

Vähän on jouluvaloja räpöstelty sinne ja tänne, poltettu kynttilöitä enemmän kuin koskaan ennen, kuunneltu joululauluja, syöty kilotolkulla mandariineja, klementiinejä ja mitä satsumia ne ovatkaan,  koitettu olla näkemättä pimeää pihamaata ja likaisia ikkunoita, leivottu joulutorttuja, fiilistelty joulumyyjäisiä,ja suunniteltu tulevia mukavia juhlia.

Noissa hommissa ei tosin ole kulunut sitä mahdollista ompeluaikaa...sen ovat kuluttaneet aivan muut seikat. Pistän siha-Paavon syyksi. Voi pyykkien pyykki ja tiskien tiski, romukaaos ja kaiken maailman kengät. Ja se ääni.

Asenne ratkaisee. Ensi viikolla asennoidun kirpparikierrokselle ja ompelukoneen ääreen. Siitä se lähtee. Ja toivon mukaan motkotusäänikin hiljenee.










keskiviikko 14. marraskuuta 2012

maalaus

Viime päivinä on tuntunut siltä että osaisimpa maalata tästä kaikesta, kuluneesta viikosta ja enemmästäkin komean kuvan. Ottaisin ison ja paksun pensselin, värejä, ja kait siinä pitäisi joku pohjakin olla. Valkoinen, ja suuri. Ei tämä paketti ihan pienelle alustalle mahdu.

Mietin vielä noita värejä. Öljyvärit ovat liian kovia ja selkeitä, ne eivät sekoitu tarpeeksi niinkuin tässä kaikessa kaikki sekoittuvat joten akvarelliin päätyisin. Ne jotenkin sopivat tähän tyylilajiin missä kaikki osaset sulautuvat toisiinsa, liukenevat  ja muodostavat kuitenkin unenomaisen ja herkän pinnan.

Värisävyt saisivat olla aika maanläheisiä; harmaata, ruskeaa,sammalenvihreää. Vähän murrettuja kirkkaitakin sävyjä saisi olla kuten oranssia, lämmintä keltaista ja ripaus valkoistakin, toki. Ja mustaa.

Maalaisin tauluuni pohjaksi jotain lämmintä ja tasaista, leveitä eläviä siveltimenvetoja-perheen, kodin, ystävät. Kotioven aukaisun, pienten ja isompien käsien halauksen, siivotun keittiön ja sohvallisen,kodillisen minun ihmisiäni.
Ystävien vierailun,siskon varma lähelläolo, keskustelut, ulkosaunan, aarrelaatikon täydennykset ja terveiset kaukaa kolmen j:n kaupungista. Ajatuksen, muistamisen lämpö. 
Kynttilämeren sateisessa marraskuun illassa, silmien sumun läpi rakkaat muistot,kipeää ja kaipaavaa aaltomaista pintaa.
Kultareunainen hetki, onnelliset rakkaat sormuksineen, juhla,  tulevaisuus. Onni kaikilla, heidän onnestaan.
Nuorten ihmisten naurusta, voimasta virtaava puro tähän päivään, pulppuava, monihaarainen.
Siveltimeen jo ripaus joulunpunaista, pienten riemu, lämpimät muistot antamisen ja saamisen ilosta. Kynttilöitä,lämpimiä kirkkaita liekkejä, musiikkia.
Lämmin peitto pienten jalkojen ympärille,unilämpimät lapset ja syliaika.
Kirkas ja kylmä aamu, joutsenet. Juhlallinen soitto kotipellolla. Muutoksen aika.
Vähän sotkuisia läikkiä, harmaita, kiireisiä nopeita viivoja, tuskaantumista ja väsymystä. Sahalaitaakin, ja kirkkaita pilkkuja.
Jääriitteisiä lammikoita, himmentyneitä pintoja joista kuvajainen ei heijastu. Sameutta, apeutta, kyyneleitäkin.
Salaisuus, läpikuultava ,monisävyinen, laveerattu työn yli, varjostaen. Kuitenkin kirkastava.
Tummat varjot, huolet, omat ja toisten. Vastuu, voimavarat, luottamus. Särmät, rajat. Ihmisyys.

Värien ja pintojen jakautuessa epäsäännöllisesti, luonnollisesti,harmonisesti, elämänmakuisesti-toivon että kokonaisuus olis katselijan silmissä kaunis, harmoninen, hallittu,elävä.
Jättäisin työhön valkoiset  reunat, epätasaiset,  kevyin siveltimenvedoin maalaisin pelkällä vedellä  pinnan vielä kerran, pehmentäisin kovia rajoja, vaalentaisin tummia kohtia ja niin se olisi, ei valmis, mutta riittävä. 

Näettekö sen? 







sunnuntai 4. marraskuuta 2012

ta(n)kki tyhjänä

Luovuus on kummallinen asia. Välillä se pysyy piilossa viikkotolkulla, ehkä kuukausiakin. Toisinaan sitä pursuilee aivosoluista tunti toisensa perään sitä tahtia ettei mikään ämpäri riitä.

 Luovuutta on monenmoista, Joillakin se ilmenee taiteellisina itsemaalattuina tauluina (kade), mielettöminä sisustuksina (vielä enemmän kade) tai joillakuilla vain tulee mahtavia havuasetelmia kun vain vähän kääntävät ja vääntävät niitä risuja. (joillakin ei siis niinvain onnistu ne risujen kääntämiset...)

Jotkut ihmiset ovat arkisella tavalla luovia.
Jotkut ovat mestariluovia elämään vähien rahojen kanssa siten että tilipäivää ei tarvitse odotella kalenteri kourassa (iiiison laskupinon kanssa) ainakaan kovin montaa päivää.
Arkiluovuuden huippu ovat semmoiset ihmiset joiden elämä näyttää ulkopuolisesta siltä että arjessa (ja juhlissa varsinkin) on liikaa liikkuvia osia, ja niiden  hanskassa pitäminen ei voi onnistua. Mutta niin vain arjen luovuussankari  cruisailee liikkuvaisten osastensa kanssa päivästä toiseen (tila-autolla mutkaista ja mäkistä tietä näkymättömiin) unohtamatta ketään soittotunnille tai ajamatta kotinsa ohi vaikka takapenkillä on hervoton väittely siitä oliko kuka viimeksi etupenkillä, tai että kenen vuoro on kotona lukea ensiksi Akkari, jos sattuu olemaan keskiviikko. Tai vaikka ei olisikaan.
 Ruoanlaittoluovia ihmisiä on myös olemassa. Tyhjästä jääkaapista he tekevät ruokaisan salaatin ja leipaisevat makoisat kahvipullat (ilman ohjetta tietenkin) tai luovimmissa  tapauksissa ruokkivat omat ja vähän valvotuista öistä väsähtäneen naapurin äidin kakaroineen ihan noin vain luovasti. Tai keksivät monipuolista ruokaa sillekin nirsolle mukelolle joka suostuu huijaamatta syömään vain makaronia ja ketsuppia.

Luovuus voi olla myös kaikenlaisiin taitoihin liittyvää. Ilman jonkunasteista luovuutta ei kertakaikkiaan voi oppia soittamaan viulua, pianoa tai vaikka neulomaan palmikoita tai villasukan kantapäätä.Puhumattakaan kirjoneuleesta...se on jo salatiedettä. Luovuus kukkii myös niissä ihmisissä jotka tuosta vain omasta päästä kaavoittavat, leikkaavat ja ompelevat ITSELLEEN  vaatteita.

Huhhuijjaa. Käsityöihmiset ovat oma lukunsa tällä luovuuden kartalla. Värien käyttöä, materiaalivalintoja, hullunhauskoja keksintöjä jotka saavat käsityön juuri siksi ihmeelliseksi ja uniikiksi.

Joskus  on tuntunut että minustakin on luovuutta ripaus löytynyt.  
Nyt etsintäkuulutus: missä se oikein luuraa, se ripaus!!!!!!!



-----

P.S. yhdenlaista luovuutta löytyy täältä talosta siltä tyttölapselta joka onnistui tekemään tänä iltana suklaapiirakan ohjeella oikein makoisaa suklaakeksiä, koko pellillisen! Ei ihan kaikilta onnistukaan. :)