sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Kynnyksen yli.

Ihanaa helmikuuta, te kaikki siellä näyttöjenne takana! Täälläkin pikkuhiljaa alkaa helmikuu näyttämään ihanalta, kun muutama stressinpaikka on ohitettu ja alkaa näyttämään siltä että henkikin vielä kulkee.

Stressinpaikoista suurin oli istua muutama päivä teho-osastolla, vaikka varsinaista hätää ei ollutkaan...mutta piuhoja ja kanyyleita ja mittareita. Potilaana en ollut minä, ja nykytilanne on jo varsin hyvä.  



Huomattavasti pienempi stressi oli viime torstaina ollut tentti, mutta se söi luvattoman paljon aikaa ja hermoja, ja joku söi vielä luvattoman paljon suklaata siihen lukiessaan. Ilman suklaata ei kertakaikkiaan selviä sosiaalilainsäädännöstä ja sosiaaliturvasta..eikä vielä tiedä edes onko siitä selvitty! Se alkaa olla jo vähän  paha jos ei-se nimittäin tietää lisää suklaata uusintatenttiin valmistautuessa ja se taas ei tee mitenkään hyvää vyötärönympärykselle.

Filosofian opinnot ovat sikäli hyvällä mallilla, että jopa muistan tunnilta joitain keskeisimpiä asioita. Niinkuin sen, että joku jota en nyt juuri muista on sanonut että jonkun opin  jota en nyt juuri muista mukaan yhteiskunta saattaa olla näkymättömyyden verhon takana.  Se, että onko se rullaverho vai peräti sälekaihtimet jäi vähän epäselväksi mutta ajatelkaa mikä mieletön ajatus! Sen kun saisi tilattua vaikka netistä, sen näkymättömyyden verhon. Jos sillä kerran saa yhteiskunnankin näkymättömäksi niin kyllä siitä varmasti olisi apua ompeluhuonekaaoksessakin? Toinen filosofinen oivallus tuli dialektiikan lakien kohdalla. Ensikuulemalta laki määrän muuttamisesta laaduksi ei kolahtanut mutta kun kuulemma määrällisen muutoksen jatkuessa on lopulta seurauksena myös laadullisia muutoksia, niin tämähän on varsin lohdullista.  Ompeluhuoneen ovella ei enää ihan niin paljon huokailuta! Kyllä se siitä, kun kerran JOSSAIN vaiheessa määrä muuttuu laaduksi...(ihan varma en ole olisivatko herrat Hegel ja Marx tätä juuri tarkoittaneet..mutta ainahan voi soveltaa?)



Ihanpakko on ollut välillä peitellä seniori- ja vanhustyön itsenäinen oppimistehtävä alimmaisen laatikon uumenin ja ottaa esille ompelukone ja kapsäkki.  Muuten tulee ihan sutta ja sekundaa kaikesta naputtelusta.
Välillä meinaa loppua opiskelukunto. 

Olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että motivaatio on niin helppo löytää. Se herää aamuisin vierestä, tassuttelee pappamallin ruutupyjamassa aamukahvipöytään ja on niin rakas. Se on noin metrin mittainen, nopsajalkainen ja iloinen maailman paras koulukaveri. Se tauottaa tehtävien tekemiset, rutistaa ohimennessään ja haluaa äidin viereensä päiväunille, ja silloinhan ei voi kieltäytyä. Joskus se istuu polvella kun äiti pitää esitelmää verkossa.  Joskus kun ei oikein jaksaisi pakertaa, ja tehtävät  tuntuvat kovin turhanaikaisilta- sen leikit tuossa lattialla muistuttavat, että näiden opiskelujen ansiosta saan olla täällä kotona, aamut, päivät ja illat, hoidella kouluhommia eteenpäin   ja  kuitenkin samalla keittää puurot, nukuttaa ja rakentaa legoilla.  Se on niin tärkeää, minulle.



Oi! Pääsinpäs tästä bloggaamattomuuskynnyksestä yli! lupasin itselleni että kun tuo em. mainittu tentti on ohi niin sitten...seuraava tentti kolkuttelee jo ja jospa tekisin saman lupauksen...ja jos vaikka innostuisin kuvaamaan noita valmiita käsitöitä siihen mennesssä..

Nyt hetkeksi tuuleen ja tuiskuun, lumitöihin. Sitten tulista kanasuikalevuokaa ja lisukkeita. Ja niin! Kuvitelkaa: eilisen päivän olin kahden pienimmän kanssa kotona, ja tänäänkin tähän on tullut vain kaksi isoa ihmistä lisää. Mitä tekee äiti-ihminen kun ei periaatteessa olisi mitään esteitä tehdä mitä huvittaa? Minäpä kerron: se pyörii ympyrää ja vain aikoo aikoa.  :)