lauantai 28. syyskuuta 2013

meillä.

Aika, aikataulut, ajanlasku ja ajan mittaaminen menee näin vauva-arkea eläessä ihan uusiksi. Joka paikasta on myöhässä noin vauvan pukemisen verran, piirakkaa paistetaan uunissa noin syötön ajan ja jo tapahtuneista asioista puhutaan aikajanalla ennen-jälkeen vauvan syntymän. Näin se vaan menee.

Aikamoista. Aikaavievää. Aikapulaa. Aikaisia herätyksiä. Aika ihanaa. Aikaa.

Täällä on yritetty pysyä kiitävän ajan mukana. On vähän jarruteltu alamäissä, jätetty väliin vähemmän pakollisia menemisiä sekä tahallaan että vahingossa kun muistikapasiteetti ei millään riitä.
Aloitettu aamut peipposenkielellä puhuvan pikkuihmisen kanssa, jatkettu tarinatuokioilla kolmeveen kanssa ja naurettu vallan mahdottomasti kaikelle sille jolla ei ole päätä eikä häntää. Välillä kuunneltu puolella korvalla, välillä ei millään korvalla ja sanottu poissaolevia sanoja. Välillä paistettu onneksi lettuja,luettu tiitiäisloruja, tiskattu, lakaistu,  pesty pyykkiä ja tupistu ne normaalit, perussetit.

Istuttu vanhempainilloissa nostamassa hattuja opettajille, kuulusteltu enkun sanoja kolmas-, viides-, seiska- ja ysiluokkalaiselta, vähän biologiaa siinä sivussa ja täytetty  lukematon määrä lippuja ja lappuja koskien terveystarkastuksia ja kaikenlaisia lupia sinne, tänne ja tuonne. Tankattu auto(j)a mennen, tullen ja palatessa. Täytetty jääkaappia joka tyhjenee nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa.  Välillä vähän ruokaakin väännetty; makaronia ja jauhelihaa, makkarakeittoa, uunikalaa Melkerin tapaan tai  kinkkukiusausta. Puoli kiloa kasviksia per nenä käy joskus kuitenkin mielessä.

Ihailtu syksyn värikästä maisemaa, vähän haikeina muisteltu kesää. Hengitetty raikasta syysaamua ja -iltaa, siirretty marjapensaita ja suunniteltu koko piha uusiksi. Mielikuvaremontointia harrastettu joka toisessa huoneessa ja joka kolmannella kaapilla.
Jotkut käyneet töissä. Harrastettu. Sählyäjääkiekkoafrisbeegolfialenkkeilyäpyöräilyäviulunsoittoavalokuvaustametsästystäkaikkineluvallisinevariaatioineen ja jopa minäkin-kankaanpainokurssiviikonloppu.

Vähän käynnistymisvaikeuksia, sotkua, väsymystä, yskää, nuhaa, valvomista, riitaakin, perhepalavereita, huolia, riittämättömyyden tunnetta, ajan puutetta, ankeaa mieltä.

----

Pari päivää sitten kirjoitettu tekstiluonnos täyden arjen tuntemuksista sai tänään uuden ulottuvuuden.  Aika sai uuden merkityksen.Tänään me olemme kaikki kuitenkin tässä, hengitämme, elämme, saamme olla yhdessä. Tyttären luokkatoveri jäi koulumatkalla auton alle ja menehtyi.

Voi miten osaisin nauttia hetkistä, päivistä, tunnelmista. Kasvavista, eri-ikäisistä ihanista ihmisistä tässä minun ympärilläni, osaisinpa kertoa heille miten he ovat tärkeitä ja rakkaita, kukin. Liian usein tulee vain ohitettua ne ajatukset, ja antaa liiaksi tilaa niille väsymisille, kiireille ja muille kurjille asioille.

Minulla, meillä on ihana perhe. Sen jokainen jäsen juuri oikealla paikallaan. Minun elämäni keskipisteet.

Surun määrää voi vain arvailla. Kynttilät tien varressa olivat puhutteleva näky. Ajatuksin mukana heidän surussaan, vanhempien, sisarusten, ystävien.






18 kommenttia:

  1. Luin tekstiäsi ja hymyilin. Ihanaa luettavaa. Loppu laittoi hiljaiseksi. On teillä siellä surua, erityisesti lämpimiä terveisiä A:lle! Paljon voimia ison asian äärelle! <3 tuomitarha

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä se aina lamauttaa joksikin aikaa...ja pitääkin. koulu on iso pala nuoren elämää, siellä olevat ihmissuhteet isossa ja tärkeässä roolissa ja voin kuvitella miltä tuntuu kun yksi pulpetti siellä on tyhjänä. ja kun ajattelee tytön vanhempia. voi. on tästä puhuttu täällä paljon. pieni paikka kuitenkin. A tainnut käydä lukemassa täältä terveisesi, varmasti lämmittävät. kiitos.

      Poista
  2. Voi kuulin asiasta lapsilta, on tosi pysäyttävää. Koskettava kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ovat kyllä puhuneet tästä paljon, lapset. vastasin tuossa tuomitarhalle juuri että miten se lamauttaa joksikin aikaa vaikka ei ihan läheisiä ollutkaan, mutta mietin että kyllä se aika pitkänkin ajan päästä on muistissa, ne tunteet ja tilanteet. muistan kuinka minun koulussani sattui samantapainen onnettomuus. Ja muistan ihan selvästi sen mielettömän surun, koko luokan ja koulunkin yhteisen surun. ja muistan ne laulut joita koulussa laulettiin...ja sen tyhjän pulpetin.

      on se, pysäyttävää.

      Poista
  3. Oon lukenu sun ihania tekstejä jo jonkin aikaa, hiljaisesti, kommentoimatta, osaat niin hienosti kertoa arjesta ja siitä kaikesta mitä se sisältää. Täällä kahden pienen lapsen äitinä löytyy niin paljon tuttuja asioita sun jutuista. Niinkun tämäkin, arki tahtoo usein mennä ihan omaa vauhti, hyvä jos vauhdissa pysyy ees jotenkuten mukana. Mutta ehkä ne lapset kuitenkin omalla tavallaan aistii sen, että niistä välitetään, rakastetaan, että ne on maailman tärkeimpiä meille itse kullekin.

    Kuolema pysäyttää aina, suruun ei oikein tahdo löytyä sanoja, varmasti rankkaa myös teillä. Voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos, Rouva Kukko, onpa mukavaa kuulla että näistä jutuista löytyy tuttuja juttuja...joskus sitä ajattelee että taitaa olla vain meillä näin sakeaa tämä keitos. :)

      sitä toivoisi, että se/tämä rakkaus kuuluisi ja näkyisi...vaikka ei aina ihan juuri niillä sanoilla tule sanottuakaan.

      kiitos...on se iso ja aikaa vaativa asia käsitellä, aikaa pitää antaa kulua...ja vaalia muistoja. paljon ollaan juteltu, joskus vain niin vaikeaa tietää mikä on tarpeeksi ja mikä jo liikaa.

      Poista
  4. Kuolema,aina vieras-pysäyttävä. En osaa sanoa mitään. Mulla ongelma, kun en tiiä haluanko lop. yösyötöt vai en. A: ei halua. Mutta se jaksaminen, mutta toisaalta muka en raski... En tiiä. Aika menee niin nopeasti, hui. Jaksamista sinne, kun puhutte siellä siitä lapsenne luokkatoverin lähtemisestä...t. Pirta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta, ei siihen osaa sanoa yhtään mitään. se on jotain niin käsittämätöntä. välillä mietin onnettomuudessa menehtyneen tytön perhettä...voi.

      vauvahan ei kyllä halua...:) lopettaa. voi sentään, vaikea asia, kun joskus pitäisi kuitenkin nukkuakin? toivottavasti asia ratkeaa onnellisesti. :)

      Poista
  5. Kävi kaikenlaista mielessä kun luin tuosta Raahessa sattuneesta onnettomuudesta. Suuri suru on siellä yhdessä perheessä nyt, voimia heille ja kaikille joita se koskettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. samaa toivottelen..jaksamisia perheelle ja ystäville.

      Poista
  6. Kiitos ihanasta kirjoituksesta <3 Ihan piti pysähtyä,kuluttavan viikon jälkeen noihin viimeisiin sanoihin...Sitten ei tarvitse enää miettiä,mitään,kun sydänkäyrä on suora.Tämän kun muistaisimme aina,kuolema tulee silti yllättäen..
    Voimia raskaan surun keskellä <3

    VastaaPoista
  7. Ihanan elämänmakuinen aikamoinen kirjoitus taas ja pysäyttäväkin. Lapsen menettämisen tuskaa voi vain kuvitella. Yritän muistaa olla kiitollinen lapsista ja lapsenlapsista ja siitä että ovat olemassa. T: Maire

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. elämänmakua on taas viime viikkoina riittänyt...mutta kyllä tuommoiset kamalat onnetttomuudet niin pysäyttävät ja jospa sitä muistaisi nauttia, kertoa ja näyttää välittämistä ja kaikkea, kun koskaan ei tiedä.

      aikamoista tämä on, tänne blogiinkaan ei ehdi/saa aikaiseksi puoltakaan kaikesta siitä mitä aikoo!

      Poista
  8. Kyllä nuo pikkuiset ihmiset on sitten mielettömiä. Pienestä koostaan riippumatta saavat ympärillä aikamoisia muutoksia. :)
    Pysäyttävä kirjoitus. Hiljaiseksi mielen vie. Kunpa sitä aina osaisikin olla tyytyväinen juuri tähän hetkeen ja iloita rakkaista ympärillä olevista ihmisistä..
    Ihana kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. pikkuiset on kyllä juuri muutoksentekijöitä. :)
      pysähtymisiä tarvitaan...ajattelemista, pohtimista..ja lähelläoloa ja ymmärtämistä. voi voi.

      Poista
  9. Kyynel tuli silmään. Kaunis ja pysäyttävä kirjoitus.

    Elli

    VastaaPoista