rakkaustarina

Joinakin päivinä mieli askaroi enemmän menneissä hetkissä kuin tässä päivässä. Menneeseen aikaan ajatukset  saattaa johdattaa jokin pieni, yksittäinen esine tai asia, jopa tuoksu.Toisinaan muistoihin palaaminen tekee kipeää, aikaa menetyksistä on kulunut kovin vähän. Päivä päivältä muistot kuitenkin muuttuvat lämpimiksi ja onnellisiksi- niinkuin tänään.

Järjestelin aamulla kodin "aamukaaosta", kuljettelin pienten ja isompienkin lasten tielleen ripottelemia tavaroita paikoilleen, kirjoja, pyyhkeitä, vaatteita...ja jotenkin mielen täytti onni, ilo siitä että me kaikki,juuri me kaikki   olemme tässä. Ne tavarat kertoivat omalta osaltaan elämästä,rakkaista  ihmisistä ja heidän tekemisistään.Mietin lasten kasvamista, vanhimpien lapsien pikkulapsiaikaa ja hymyilin itsekseni muistellessa tuplapoikien touhuamista. Pienimmäisen herätessä ja nauttiessa rauhallisesta aamusta ja sylihetkestä, ajattelin, tämä on minun elämääni. Ja hyvä näin. Välillä tuntuu toisenkinlaiselta, mutta tämänkaltaisten  päivien ja tuntemusten valoa vasten ne epämääräiset kyllästymisen ja jaksamattomuuden tunteet näyttävät kovin vaisuilta.

Siinä järjestellessä oikaisin kirjahyllyn päällä olevia koriste-esineitä joita joku muukin oli aikansa kuluksi pyöritellyt, ja mielessä läikähti  lämpimästi isän muisto.

Kolme vuotta sitten kesällä pappa antoi Miljalle mökiltä löytyneen pienen nuken posliinikupin. Siinä oli Peppi Pitkätossun kuva, ja pappa oli löytänyt sen maasta kun oli kaivanut liiterin takana olevaa maata jossain rakennuspuuhassa.  Milja oli onnellinen tuosta pikkuisesta kupista, sitä säilytettiin kotona keittiön kulmahyllyllä  aarteena, ja joskus harvoin sitä käytettiin, esimerkiksi syntymäpäivillä tai muissa kekkereissä. 

Isän (papan)  kuoltua vuosi sitten kesällä  järjestelimme mökin piharakennuksen tavaroita, ja seinällä koukussa roikkui pussi, jossa oli jotain käärittynä sanomalehteen. Avasin pussin,rapistelin huolella taitellut sanomalehdet auki ja sanattomana katsoin tuota rakkaudenosoitusta.Pussissa oli Peppi-astioita, kermanekka ja iso kahvikannu joka oli liimattu paloista kasaan.Pieni pala puuttui, mutta se vain lisää sen arvoa. 

Vanha, karski, sodankäynyt jäyhä  mies oli löytänyt lisää astioita ja astianpalasia, ottanut ne talteen, pessyt, puhdistanut, liimannut  ja tallettanut annettavaksi pienelle tyttöselle. Niissä on paljon lämpimiä ja rakkaita ajatuksia, rakkaiden käsien kädenjälki, ja nyt kun ne ovat kunniapaikalla kirjahyllyn päällä niiden näkeminen tuo aina mieleen isän ja papan.

Rakkaustarina kauneimmillaan, sitä se on. 

-hanna-