ajatuksia

Yhtenä iltana istuskelin olkkarissa sohvalla. Pienimmäisen kanssa oli luettu juuri muumikirjaa, tunnistettu huli (hemuli), muikku, peikko, neiti, myy, tuutikki ja muitakin muumilaaksolaisia. Neitokainen lähti jatkamaan muita puuhasteluja, ja minä jäin katselemaan ympärilleni. Olo oli jotenkin nuupahtanut, aivotoiminta ei ollut vilkkaimmillaan(ei senpuoleen muukaan toiminta) ja olo oli jotenkin ULKOPUOLINEN.

Seurasin ympärillä pyörivää puuhamaata, kaikki tohusivat omia juttujaan,Isommat tytöt istuivat pöydän ääressä, juttelivat koulujuttuja. Kertojan ääni oli innostunut, kuulijat nauroivat ja kyselivät ihmetteleviä kysymyksiä. Pienemmät tyttöset leikkivät jotain peppipitkätossu-leikille sukua olevaa kiipeily-parkour-hyppimisleikkiä. Puusohvalle, käsinojalle ja hyppy nojatuoliin, loikka sohvan toiseen päähän ja sama toisinpäin. Peppihän leikki tuota ei-saa-koskea-lattiaan-leikkiä..Jotain sentapaista. Mietiskelin että onkohan tuo terveellistä ja samassa leikki muuttuikin kiistaksi eskarilaisen upouudesta hellokitty-tietokoneesta.  Koneella oli jonkunlainen rooli tuossa loikka-kiipeily-hyppyleikissä koska aina hyppyvuorossa ollut meni loikkiensa päätteeksi koneenkäyttäjäksi ja toinen alkoi loikkimaan.

Isot pojat laahustivat jääkaapin ja ruokapöydän välimaastossa sennäköisinä että pienet päiväunet oli tainnut tulla otettua. Päiväunien virkistävää vaikutusta ei suoranaisesti ollut havaittavissa, ehkä olisi vaatinut jonkun tunnin lisää unta jotta virkistysvaikutus olisi näkynyt ulospäinkin. Nyt päiväunet tunnisti vain peitonkuvasta poskessa ja pörröisestä tukasta.

Ihmiset liikkuivat ja puhuivat,kuului  puheensorinaa ja huudahduksia, mikron kilahduksia ja jääkaapin oven napsahduksia, sanomalehden sivunkääntämisrapinoita ja epämääräisiä muitakin elämisen ääniä.

Lattialla oli kirjoja, sohvan tyynyt olivat muuttuneet jälleen sohvatyynyistä sohvanvierustyynyiksi, jonkun verran sekalaista sälää makoili pöydillä ja pinnoilla. Arkista, elämistä, olemista.

Katselin ympärilleni ja ajattelin miten mukavaa olisi jos lattia olisi maalattu..samoin seinät ja ärsyttävä puolipaneli, uusi sohvakin olisi hyvä ja ruokapöytä, maalia, tapettia, huonekaluja, tekstiilejä ja kaikkea. Näytti samalta kuin tuntui-vähän nuupahtaneelta ja kuluneelta.

Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin noiden nuupahtaneiden ajatusten kanssa ruokapöydän ympäriltä helähti iloinen nauru,ihanat pienet tyttöset pelmahtivat syliin ja rutistivat oikein olan takaa. Isot pojatkin naurattivat pienempiään, pelleilivät ja konttailivat karhuina pikkuihmisen hihkuessa riemusta.  Kuluneet sohvat, seinät ja sekalainen sälä näyttivät äkkiä sivuseikoilta tässä elämässämme. Miten sitä joskus onkaan niin kiinni näissä puitteissa.

Tuona iltana oli mukavaa siivoilla keittiötä, pyyhkiä kulunutta pöydän pintaa. Ulkopuolinen tarkkailu sai aikaan ihanan sisäisen oivalluksen: tärkeintä ovat kuitenkin nämä ihmiset tässä pöydän ympärillä.

Kyllä se pöytäkin vielä kunnostetaan, pikkuhiljaa...:) Ja muutama muu paikka.

Kuvia selatessani huomasin että joku muukin oli tunnelmoinut kameran kanssa samassa paikassa istuen, sama palmunsukulainen oli minunkin näkökentässäni kun noita tarkkailujani tein. Laitoinpa ne nyt sitten tähän. Tämä kuvan kasvi on ainoa viher-alkuinen joka selviää minun hoidossani elossa, ja jopa menestyy. :)

Nämä toissailtaiset ajatukset tulivat mieleeni nyt, uutisten kertoessa jälleen kerran kokonaisen perheen tuhoutumisesta. Miksi? Voi miksi? Toivon läheisille voimaa surun keskelle ja auttajille ja päättäjille viisautta ja oikeita sanoja ja ratkaisuja.

-hanna-