maanantai 24. elokuuta 2015

hajatelma

Haluaisin kertoa teille niin monta tarinaa!

 Monta tunnelmapalaa loppukesän päiviltä ja lomailusta. Uskomattomasta vieraanvaraisuudesta siellä Varanginvuonon rannalla, henkeäsalpaavista ja mielikuvituksellisista maisemista. Käynnistä maailman reunalla jossa pitkät ja raskaat mainingit  tulivat kahdentuhannen kilometrin matkan takaa. Loma Norjassa oli hieno ja onnistunut. Viikko kotiinpaluun jälkeen vielä silmissä kimalsi Varanginvuonon kirkas sinisyys, ja mielessä oli avara, kallioinen maisema jossa näki kauas.

Jotain voisi kertoa arkisista, vähän ankeistakin päivistä, ja siitä miten opiskelujen kanssa tulee välillä epätoivo. Ja ihan itku. Ja siitä, miten viikoissa on välillä liian vähän päiviä, päivissä tunteja, tai ainakin yöt ovat liian lyhyitä. Sekin seikka, että puhelimesta katosi sata ihanaa, valikoitua kuvaa taivaan tuuliin kuuluu niihin tarinoihin ja tunnelmiin joista olisi voinut muuutaman sanasen kirjoittaa.

 Haluaisin kertoa teille ihanista kohtaamisista, muutamista ainutlaatuisista tapahtumista niinkuin kaksosten sotilasvalat ja hyvän ystävän syntymäpäivät.  Molemmissa pyyhin kyyneleitä. Puhdistavia ja onnellisia.

Tapahtumia on talletettavaksi  niin paljon. Mistä aloittaisin? Ja välillä on niin turhauttava olo. Liian paljon asioita ja tapahtumia jotta niitä ehtisi tallettamaan blogin sivuille. Ja kun "kaiken" haluaisi kertoa, ja tietää sen mahdottomaksi niin sitten ei laita mitään. Blogiraukka. Phuuuuuuh. Puhalsin siitä nyt pitkän ajan pölyt.

Te lukijat olette laittaneet minulle mukavia haasteita! Kiitos niistä! Laitan ne vielä hetkeksi odottamaan..seuraavan kirjallisuustehtävän valmistumista ja kehittämistehtävän saamista hyvään alkuun. Mutta syksyn päälle..näin on ainakin hyvä tarkoitus.

Välillä mietin tosissani että miksi minulla on nykyisin blogiin niin pitkä matka. Konkreettisia syitäkin on, mutta on myös kokemus että tämä on niin arkista, samojen asioiden ja tunnelmien pyörittämistä ja muka kirjoittamista. Joku joskus sanoi minulle että miksi ihmeessä levität elämäsi kaikkien luettavaksi. Levitänkö?

On olemassa niin ihania,  inspiroivia ja teknisesti taitavasti tehtyjä blogeja että oma kotikutoisuus joskus vähän pistää pieneksi. Kerran minulle sanottiin että muuten tämä blogi olisi ihan kiva mutta jutut ovat liian pitkiä, ja että hän katsoo aina vain kuvat. Niinkö?

Meitä on moneksi, bloggaajia ja lukijoita. Onneksi blogimaailma on niin iso ja monipolkuinen että kaikille löytyy jotain.  Täytyy tehdä niinkuin itsestä tuntuu parhaalta. Ja haukata pala kerrallaan.

Kuviakin on niin paljon. On niin vaikea valita ne, joissa olisi oikea tunnelma. Niin haluaisin että edes kuvat kertoisivat ne tarinat jotka jäivät kertomatta, ajallaan. En laita tähän lomakuvia. En poikieni sotilasvalasta otettuja kuvia, enkä etsi myöskään epätoivoisia opiskelukuvia, vaan laitan vain jonkun ihanan. Päällimmäisen. Ja lupaan itselleni laittaa ne lomat ja valat, epätoivot ja muut tänne omina, tärkeinä juttuinaan sitten kun niille on ehditty tehdä jotain. Pitäkää peukkuja! Vaara on olemassa että ne jäävät ainakin hetkeksi neuropsykiatristen erikoisopintojen jalkoihin!( ja jotenkin niitä jalkoja on paljon!)