perjantai 27. helmikuuta 2015

ruusupitsiä ja peplumhelmoja

Yhtenä iltana iski inspiraatio! Ihailin (ja kadehdin) ompelijaystävien hankkimia ihania kuosikankaita ja sisuunnuin sen verran että päätin tehdä kuosikangasta kun kerran niitä ei ollut omissa laareissa. Viime kesänä tein värjäyskurssilla puuvillakangasta pitsiverhon päältä telaamalla ja nyt ajattelin kokeilla samaa tekniikkaa collegekankaalle. Leikkasin peplumhelmaisen tunikan uuden ottobren kaavoilla vaaleasta harmaameleeratusta collegesta. 

Minulla on pieniä kankaanpainoprojekteja varten kätevä painoalusta joka on siis keittiön työpöydälle mitoitettu pala retkipatjaa. Retkipatja on sujautettu tyynyliinan sisään, eli patjapalan koko on noin 50x60 cm. Se on hyvä pienissä leimailujutuissa ja muussa kangasvärien kanssa värkkäilyissä. 

Kiinnitin  leikatun kappaleen yksi kerrallaan nuppineuloilla painoalustaan, levitin pitsiverhon tasaisesti ja sileästi päälle, laitoin mustaa kangasväriä lautaselle muutaman ruokalusikallisen ja rullasin telaa värissä muutamia kertoja jotta väriä olisi telassa tasaisesti. Sitten vain telaamaan pitsiverhon päältä ja niin sai tylsähkö collegekangas ihan uuden elämän!

Alkuun painoin telaa turhankin voimakkaasti ja musta kohta sattui tietenkin etukappaleelle...mutta päätin että se tuo vain särmää ja uniikkia ilmettä tähän kuosiin. :)
Ja niin se tuokin! 

Minusta siitä tuli niin kaunis... Vanhanaikainen, mutta vähän jotain uutta juttua. Semmoisista tykkään. :).Tyttönenkin oli siihen oikein ihastunut, ja muiltakin, yllättävän isoiltakin tyttösiltä on kuulunut lisätilauksia.  Peplumhelma sopii tähän kankaaseen mielestäni aivan mahtavasti. 





Kevät. Pian maaliskuu. Ilmassa ihan väreilee kevään valo.  Aikaisissa aamuissa on  kevättalven tuoksu. Aurinko on näyttäytynyt vähän harvakseltaan mutta pilkahduskin kyllä piristää kummasti.

Loma!



lauantai 21. helmikuuta 2015

siivekäs hepo

Miten se tuntuu että nykyisin on aina perjantai?  Toisaalta ihan hyvä ettei tunnu ainaiselta maanantailta, on perjantaissa kuitenkin jotenkin enemmän hohtoa ja fiilistä . Maanantait ovat vähän semmoisia päiviä että pitäisi olla kauhean tehokas.  Tänään perjantaina  olin kuitenkin ekstratehokas!!

Ompelunurkkaukseni ei muistuttanut ihmisasumusta enää lainkaan. Se oli (huomaattehan menneen aikamuodon?) vain kasoja, kasseja, levinneitä kankaita, silppua ja jotain mitä ei voi käsittää. Ihan vähän oli ahdistusta. Tavara-ahdistusta, sotkuahdistusta, aika-ahdistusta ja säilöntäahdistusta. Ei tuntunut olo ollenkaan köyhältä....aijai sitä kamppeen määrää. Siinä järkkäillessä ahdistus alkoi pikkuhiljaa muuttamaan muotoaan... se vaaleni ja haaleni , vaihtoi ihan väriä ja tyylilajia ja muuttui melkein inspiraatioksi! Kyllä nyt kelpaa aloittaa joku ompeluprojekti.

Ei nimittäin puutu kuin aika! Ja sekin on kuulemma järjestelykysymys. 

Mihin se aika oikein karkaa? Meneekö se sinne mihin rahakin, sitäkään kun ei edes kunnolla  huomaa että niin se taas tili tuli, oli ja meni.  Aika karkaa yllättäviin paikkoihin. Se aika josta osan voisin käyttää ompeluun karkaa aika usein peruskotihommiin, tiskiin, pyykkiin, raivaamiseen, ruoanlaittoon. Niitäkin voisi tehokkaammin jakaa.. siinäkin vain tulee joskus väsy, siinä jakamisessa. Ei aina jaksa valvoa ja pyytää, ja kun tahtoo olla että tietyt eivät tartu ja toiset tarttuvat, niin jos on niin että tarttuvaiset vaan on kotosalla (taas) niin ei viitsisisi niitä pyytää. Isossa porukassa on helppo luovia tekemättä.
Joskus se ompeluaika karkaa touhutöppösen jälkiä paikkaillesssa, joskus kuljetuspuuhassa ja joskus ihan vaan  vaikka blogiin, facebookkiin tai whatsappiin. Ja onhan sitä kaikkea elämää. 

Ompelu ja käsityöjutut ovat kyllä minulle niin tarpeellisia. Jotenkin näin vanhemmaksi tullessa tulevat aina vain tarpeellisemmiksi.  

Yksi ompeluharrastuksen hyvistä puolista on että voi ilahduttaa vaikka lapsukaista ompelemalla jotain toiveenmukaista.  Paikallinen ompelija myi varastojaan kohtalaisen edullisesti ja sieltä löysin kotimaista Taitoon collegea. Leikkasin siitä neitokaiselle pitkänmallisen paidan ja pyysin valitsemaan uudesta värityskirjasta jonkun kivan kuvan jonka sitten ajattelin kirjoa vapaaompeleella tilkulle ja ommella tilkun sitten paitaan. Ja niin tehtiin!

Värityskirjan sivusta kopio, se kiinni parilla neulalla kaksinkertaiselle lakanakankaalle, koneeseen vapaaompeluasetukset ja paperin päältä surrutellaan viivaa pitkin noin suurinpiirtein. Sitten repäistään paperi pois, ja vahvistellaan ommelta ompelemalla kuvio muutamaan kertaan. Kiinnitin ommellun tilkun sitten etukappaleelle haluttuun kohtaan ja vielä siis samaa ommelta pitkin, ulkoreunoistaan  noin suunnilleen (ihan kaikkia koukeroita ei tarvitse kiinnitettäessä toistaa)vapaaompeleella pyöritellen. Leikkasin sitten terävillä saksilla lakanakankaan ylimääräiset osat pois siten että sitä jäi kuvion ympärille pieni reuna. Se on pesuissa nyt mukavasti siihen  sitten pehmentynyt. Ja neitokainen oli onnellinen paidastaan. :)




Näköjään noita lankoja voisi tuosta vielä vähän enimpiä saksia...ja kuviin on tullut joku kumma kurttu olkapäälle ja pääntieresorikin näyttää vähän epämääräiseltä..mutta ne ovat nyt sattuneet asettumaan sillätavalla. :)

College on mukavan tuntuista, ja väri näin värisokean vinkkelistä jotain sammalen ja oliivinvihreän välimaastoa. Poikaselle haluaisin tästä tehdä jotain myös, siihen pitäisi myös joku kiva kuva ideoida.
Mitäs sinä ehdottaisit? :)

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

vintage-orelma helmaröyhelöllä

Niin se vain on, että jostain kaavasta saattaa tulla semmoinen mielikaava jolla tehdään kaikki mahdolliset jutut. Mekkotehtaan Orelman kanssa minulla on juurikin semmoinen suhde.  Se on helppo ja yksinkertainen kaava, sen muokattavuus on oikea mahdollisuuksien meri ja sitä voi soveltaa joustaville ja joustamattomille kankaille ihan yhtälailla.

(ihan vähän tähän saattaa vaikuttaa se seikka että Orelma oli ensimmäinen kaava johon tartuinMekkotehdas-kirjan saatuani... ja kun olen armotttoman laiska kaavojen piirtäjä niin...mutta olen toki tehnyt Maretinkin (!) ja siihen ei ollenkaan tullut näin lämminhenkistä suhdetta. Tämä Orelma-juttu on ihan kyllä jo ystävyyttä. :))

Tässä kaavassa on yksi ominaisuus josta en oikein tiedä onko se heikkous vai mahdollisuus..nimittäin se että se sama 110-senttinen piirretty kaava sopii aika monen muunkin kokoiselle tyttöselle..mutta olen päättänyt että se on ehdottomasti mahdollisuus. :)

Sain ystävältä aarteen jonka joku toinen oli heittänyt pois. Oikeasti vanhaa mummunmekkokangasta, liukkaahkoa, lähes joustamatonta, tekokuituista. Kaunista ja pirteäkuosista, ihanan  vanhanaikaista! Ruskeaa, joka on jossain vaiheessa ollut ompelusteni pääväri siinä määrin että lapset kyllästyivät.

Kaunokaiselle kolmasluokkaiselle kuitenkin ihana väri!  Tyttönen käyttää tavallisesti 128/ 134 -senttisiä vaatteita mutta tämän 110-senttisen Orelman mitat lisättynä helmaröyhelöllä olivat aivan sopivat juuri nyt. Menee sukkisten kanssa ihan mekkona mutta myös kapeiden housujen kanssa tunikana.  Hihoissa ja pääntiellä kevyesti venytetyt kantit mekkokankaasta.  Sen verran kaavankehittelyä aion seuraavaan Orelmaan harrastaa että yritän hieman pienentää pääntietä. Hieman on isohko, mutta tässä se ei nyt kuitenkaan haittaa.



Kuvat eivät ihan yllä Hovikuvaajatasolle, ja ihan elämäni ensimmäiset PicMonkey-kollaasit sain näistä aikaiseksi..se on se oppia ikä kaikki. :) Kiva kuvanmuokkausohjelma, muuten, kannattaa kokeilla!
Mekkonen on ollut kyllä käytössä. Maailman helpoin pese ja pidä-mekko tämä on kyllä!  Ihanaa kun saa tehdä mekkoja. <3 p="">
Ihanaa on myöskin se, että päivissä alkaa olla valoa! Jospa ne talven pimeinä päivinä valmiiksi saadut ompelukset tässä jonakin päivänä saataisiin ikuistettua...nyt kun ei enää voi valon vähyyttä syyttää. :)



torstai 12. helmikuuta 2015

jääkarhunpoikasia

Koiravauvoja. 

Koiramamma oli aika muhkeana viimeiset viikot, vähän jännitimme montako nappisilmää siellä mahtaa olla, ja aika monta oli! Ihan pääsin kätilön hommiinkin. Yhden yönseudun siinä istuimme ja ihmettelimme. Välillä kävi eläinlääkärikin katsomassa mammaa ja ihmeen hyvin kaikki meni. Yksitoista valkoista karvapalleroa. Kuin jääkarhunpoikasia. Ihania ovat, katsokaa vaikka!












keskiviikko 4. helmikuuta 2015

sananlaskujen mahti

Jos joutuu olemaan monta iltaa peräkkäin kotoa pois olisi hyvä olla viksu tullessaan takaisin. Olisi hyvä jos olisi olemassa kotiintulosilmälaput. Semmoiset jotka peittäisivät tiskipöydän kaaoksen ja märät pyykit.
Silmälappujen olisi hyvä peittää myös kaikki älylaitteet jotka ovat menneet kotitöiden ohi.  Mutta ei riitä että olisi silmälaput!! Pitäisi olla myös kotiinpaluukorvatulpat. Niillä välttyisi kuulemasta esimerkiksi juutuubin suoltamaa lapsenvahdin korviketta ja milloin minkäkin liigan tarjoamaa jääkiekkoselostusta.

Viksu jos olisi niin edes kuvittelisi käyttävänsä noita silmälappuja ja korvatulppia.
Viksu ja kiltti jos olisi. Pitäisi olla. Saattaisi olla mukavampaa.

Ei ole hyvä että on niin nopea kiihtyvyys. Kiihtyy kuin vaaka. (Eikä nyt puhuta horoskoopeista.)
Sitten se tulee ulos. Ärsytys, valitus ja motkotus.

Asia saattaa olla oikea mutta tyylilaji väärä.

Ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.  
Ja toisaalta...Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
 Ja kaikki katoavat kuin tuhka tuuleen. 
Minkä taakseen jättää sen edestään löytää, totisesti.
Viksua olisi miettiä ensin mitä sanoo, ja sanoa sitten, jos sanoo.
 Ja silloin ei koira perään hauku.
Vaikka on se niinkin että
jonka mesi kielessä sen on myrkky mielessä..
Meitä on moneen junaan , osa jää jo asemalle.
Ja söisi kattikin kaloja vaan ei kastaisi kynsiänsä.
Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä.


Miksi sitä ei näe niiden yli? Miksei vain anna olla? Miksei pidä edes joskus suutansa kiinni?

Suu kiinni ei voi sanoa pahasti. 
Vaikeneminen on kultaa.
Joskus elämä hymyilee kuin silakka piimätuopissa.
Onko se muka niin että parempi oma paha kuin toisen hyvä?
Vai niin että mies on työnsä näköinen?
Vai voisiko se olla kuitenki se, että 
auttaisi miestä mäessä eikä mäen alla?

Sananlaskujen mahti on ällistyttävä. Tähän hätään en keksi kuin yhden joka ei pidä paikkaansa.
Lihavat on leppoisia.
Eivät muuten ole.