japanilaishenkistä opiskelustrategiaa

Tässä uudessa elämäntilanteessani olen huomattavan pakotettu innostumaan kaikesta opiskeluun liittyvästä. Olen huomattavan innostunut uusista kynistä, yliviivaustusseista ja lyijytätekynien mielenkiintoisista ominaisuuksista. Ajatelkaa, lyijyä saa lisää napista jota painetaan siinä samalla kun kirjoitetaan eikä sieltä päästä (ylä) erikseen napsuttamalla. Tai että ne irtolyijyt ovat tällä vuosituhannella semmoisessa pakkauksessa josta saa ulos vain yhden lyijyn kerrallaan! Minun entisen elämän muistoissani ne tulvivat aina ulos sieltä kun yritti yhtä saada.Ja sitten oli paaaljon pieniä irtolyijyjä. Niin se kehitys kehittyy.

Erityisen innostunut olen erilaisista opiskelutekniikoista. Itse asiassa olen kehittänyt joitakin omia.
Osa näistä kehitelmistä on syntynyt pitkän ja vakaan pohdinnan tuotoksena, osa niistä on innovaatioita joissa oleellista on emootio ja sen vaikutus tekniikkaan ja sitä kautta oppimistulokseen. Osa on kehittynyt ja nimetty yön myöhäisinä tunteina whatsappin avulla.



Ensisijaisesti olen opetellut käyttämään nk.hutasutekniikkaa. Tämän oppimisstrategian omaksuminen on äärimmäisen haasteellista perfektionisteille ja entisille etupulpetin kympin oppilaille. Tämän oppimistekniikan ehdottomana, suurimpana hyötynä on säästetty aika. Hutasemalla tehdyillä kirjallisuustehtävillä ja luentomuistiinpanoilla voi saada järjestettyä aikaa joihinkin tärkeisiin opiskelumotivaatiota parantaviin harjoituksiin kuten kankaiden aurinkovärjäys, kukkien vasarointi ja muurinpohjaletut suolaisilla täytteillä. Hutasutekniikan käytön lieväksi haitaksi voisi lukea huonon omantunnon. Mutta siihen tottuu.

Toinen paljon käyttämäni opiskelustrategia on osoittautunut hyödylliseksi reflektiotilanteissa joissa kouluttajan kysymyksenasettelu jäi vastaajalla jonnekin orbitofrontaaliradan ja pihtipoimun väliselle alueelle. Vastausta kutenkin pitäisi pukata kohtuullisessa ajassa joten oikein toimiva tekniikka on hatustavetasu. Tämä tekniikka jättää tilaa yllättäville innovaatioille ja keskustelupolun kulkeutumiselle yllättäviin ilmansuuntiin. Tästä on olemassa huomattava määrä erilaisia   vetasumenetelmiä.

Näissä menetelmissä on jotain japanilaishenkistä kieliasua, ehkä myös jotain zen-tyylistä harmoniaa.

Empiirisen tutkimuksen keinoin olen havainnut että joitain psykofyysisiä muutoksia tapahtuu nimenomaan näiden menetelmien kohdalla. Parhaiten hutasu onnistuu,kun käyttää vain toista silmää, vain yhtä sormea kummastakin kädestä näppäimistöä naputellessaan, ja välillä olen ollut havaitsevinani että käytössä on vain toinen aivopuolisko.  Hatustavetasua käyttäessä syke nousee, hikirauhasten toiminta aktivoituu ja saattaa ilmetä käsien tärinää tai epämääräisiä kuvioita alkaa ilmestyä paperinreunaan.

Toisinaan on hyvä käyttää nykäsyä. Pinosta aanelosia on otettava yksi nykäsy ja päätettävä että tästä se nyt tehdään. Nykäsyä voi käyttää myös, jos opittavasta asiasta ei millään saa mitään irti. Silloin on hyvä ottaa kunnon nykäsy. Tähän läheisesti liityy seuraava menetelmä, rykäsy. Sillä voi tehostaa kaikkien edellämainittujen strategioiden vaikutusta. Yksi rykäsyvariaatio on rykästä koko homma pakettiin ennen puoltapäivää, toinen rykäsyversio on äänekkäämpi ja tarkoittaa tonaalisia epämääräisiä äännähtelyjä työn vauhdittamiseksi. Kolmas rykäsytekniikan muoto on se, jossa yksi rykäsy tarkoittaa "nyt kahvia", toinen "oisko kellään suklaata" ja kolmas" nyt meni hermot, heitän tämän mäkeen."

Imasutekniikka vaatii jo vähän astetta kehittyneempiä opiskelustrategisia taitoja. Luennoijan puheesta ja esitetyistä dioista otetaan kertakuulemalla talteen kaikki olennainen. Tämän tekniikan käyttäminen vaatii ympäristöltä ja infrastruktuurilta  mm. sellaisia seikkoja kuin takarivi ja unohtuneet silmälasit.

Kirjoittamispuolen strategioista tulee mieleen ensimmäisenä jappasu. Lisäksi tekstiilitaiteen ja kankaan manipuloinnin puolelta tutut erilaiset häviävän materiaalin tekniikat ovat onnistuneesti kokeiltuja.

Näistä inspiroituneena ajattelinkin että mitä jos pistäisin pystyyn hutasun perusteet-kurssin ja jatkokurssin nimeltä hutasu ja sen muunnokset? Rykäsytekniika käytännön oppimisen apuvälineenä? Nykäsyn  haasteet ja mahdollisuudet ? Ilmoittaudutteko?

Kaikkea sitä. Ja muutama muu tekniikka.

Vakavaksi vetää tämä syksy! Mutta kyllä sitä ihminen kolme kuukautta seisoo vaikka päällään, eikö vain? Toivon niin.

hajatelma

Haluaisin kertoa teille niin monta tarinaa!

 Monta tunnelmapalaa loppukesän päiviltä ja lomailusta. Uskomattomasta vieraanvaraisuudesta siellä Varanginvuonon rannalla, henkeäsalpaavista ja mielikuvituksellisista maisemista. Käynnistä maailman reunalla jossa pitkät ja raskaat mainingit  tulivat kahdentuhannen kilometrin matkan takaa. Loma Norjassa oli hieno ja onnistunut. Viikko kotiinpaluun jälkeen vielä silmissä kimalsi Varanginvuonon kirkas sinisyys, ja mielessä oli avara, kallioinen maisema jossa näki kauas.

Jotain voisi kertoa arkisista, vähän ankeistakin päivistä, ja siitä miten opiskelujen kanssa tulee välillä epätoivo. Ja ihan itku. Ja siitä, miten viikoissa on välillä liian vähän päiviä, päivissä tunteja, tai ainakin yöt ovat liian lyhyitä. Sekin seikka, että puhelimesta katosi sata ihanaa, valikoitua kuvaa taivaan tuuliin kuuluu niihin tarinoihin ja tunnelmiin joista olisi voinut muuutaman sanasen kirjoittaa.

 Haluaisin kertoa teille ihanista kohtaamisista, muutamista ainutlaatuisista tapahtumista niinkuin kaksosten sotilasvalat ja hyvän ystävän syntymäpäivät.  Molemmissa pyyhin kyyneleitä. Puhdistavia ja onnellisia.

Tapahtumia on talletettavaksi  niin paljon. Mistä aloittaisin? Ja välillä on niin turhauttava olo. Liian paljon asioita ja tapahtumia jotta niitä ehtisi tallettamaan blogin sivuille. Ja kun "kaiken" haluaisi kertoa, ja tietää sen mahdottomaksi niin sitten ei laita mitään. Blogiraukka. Phuuuuuuh. Puhalsin siitä nyt pitkän ajan pölyt.

Te lukijat olette laittaneet minulle mukavia haasteita! Kiitos niistä! Laitan ne vielä hetkeksi odottamaan..seuraavan kirjallisuustehtävän valmistumista ja kehittämistehtävän saamista hyvään alkuun. Mutta syksyn päälle..näin on ainakin hyvä tarkoitus.

Välillä mietin tosissani että miksi minulla on nykyisin blogiin niin pitkä matka. Konkreettisia syitäkin on, mutta on myös kokemus että tämä on niin arkista, samojen asioiden ja tunnelmien pyörittämistä ja muka kirjoittamista. Joku joskus sanoi minulle että miksi ihmeessä levität elämäsi kaikkien luettavaksi. Levitänkö?

On olemassa niin ihania,  inspiroivia ja teknisesti taitavasti tehtyjä blogeja että oma kotikutoisuus joskus vähän pistää pieneksi. Kerran minulle sanottiin että muuten tämä blogi olisi ihan kiva mutta jutut ovat liian pitkiä, ja että hän katsoo aina vain kuvat. Niinkö?

Meitä on moneksi, bloggaajia ja lukijoita. Onneksi blogimaailma on niin iso ja monipolkuinen että kaikille löytyy jotain.  Täytyy tehdä niinkuin itsestä tuntuu parhaalta. Ja haukata pala kerrallaan.

Kuviakin on niin paljon. On niin vaikea valita ne, joissa olisi oikea tunnelma. Niin haluaisin että edes kuvat kertoisivat ne tarinat jotka jäivät kertomatta, ajallaan. En laita tähän lomakuvia. En poikieni sotilasvalasta otettuja kuvia, enkä etsi myöskään epätoivoisia opiskelukuvia, vaan laitan vain jonkun ihanan. Päällimmäisen. Ja lupaan itselleni laittaa ne lomat ja valat, epätoivot ja muut tänne omina, tärkeinä juttuinaan sitten kun niille on ehditty tehdä jotain. Pitäkää peukkuja! Vaara on olemassa että ne jäävät ainakin hetkeksi neuropsykiatristen erikoisopintojen jalkoihin!( ja jotenkin niitä jalkoja on paljon!)

takkikesä

Toukokuussa tein poikaselle takin. Takkiompelut ovat niin mukavia! Vähän mietiskelin että olisihan noita fleecetakkeja ja paksuhkoja huppareita kyllä naulakossa...mutta onhan se takki aina takki. Ja sitäkin (käytännöllisenä) ihmisenä mietin että kun viime kesän takkiompelus jäi kokonaan käyttämättä kun ei oikeastaan koskaan senkokoinen ukkeli tarvinnut sitä hienoa takkia. Kun oli siis viime kesä. Mikä lie etiäinen oli tuolloin toukokuussa!  Tänä kesänä on tarvittu takkia, totisesti.

Tämä takki sai alkuideansa siitä viimekesäisestä. Ja osin kahden kesän takaisestakin. Tykästyin vinovetskariin, ja se piti ehdottomasti saada tähän tämänkesäiseenkin. Jossain blogissa oli tehty vanhoista farkuista pojalle takki ja se ajatus jäi mieleen pyörimään...harmikseni en muista yhtään mistä blogista oli kyse! Kaivelin farkkulaaria (niitäkin on kyllä kertynyt!) ja löysin ihanat, vaaleat farkut ja toiset tummat, ja niistä aloin suunnittelemaan. Kaavaksi löytyi jälleen Ottobren Stardust mutta enpä nyt tietenkään tähän hätään löytänyt lehden numeroa. 

Vähän sitten piti toki säätää. :) Tähtikuviota (vaihteeksi) tuputtelin palasiin kontaktimuovista leikatun sabluunan läpi. Värinä käytin EMO-peittoväriä. Vähän piti pistellä käsinkin ihan huvin vuoksi ja ommella sheriffin tähtikin rintapieleen. Etukappaleella on vaaleiden farkkujen takatasku kun se oli niin hauskan mallinen. Hyvä siellä on säilyttää rakkainta pikkuautoa. :) Vuoriksi kangaslaarien kätköistä löytyi farkunsinisellä kapeasti raidoitettu puuvillakangas. Vuoriin kokeilin alikeompeluna tähteä, siitä tykkään hirmuisesti. Hupun reunaa kiertää tummempien farkkujen(tai saattoivat olla jotkut kolmannet farkut...) vyötärökaitale vyörakseineen, ja takana on  käytetyistä farkuista merkit. 

Eihän tämmöinen tuunaus- ja kierrätysompeluhomma ole koskaan niin nopea ja selvä kuin metrisestä kankaasta leikattu ja ommeltu takki. Mutta sata kertaa mielenkiintoisempi ja palkitsevampi! Ja onhan tässä tunnearvoakin kun iskän vanhoista farkuista poikanen sai takin.

Ensi kesänä jos tekisi jo jollain muulla kaavalla. :)

Kuvissa poikasella on vielä nuo liehuvat haituvahiukset. Voi miten nyt onkin niin ison näköinen  tämä minun pieni siilitukkaiseni!

Tiedoksenne vielä, että olen tilannut kesäsisen sään alkavaksi elokuun ensimmäiseltä viikolta kun meille on tiedossa lomareissu. Tosin joudutte auringon perässä matkustamaan melko kauas...nimittäin tuo aurinkoinen sää on tilattu Varanginvuonon maisemiin Norjan Finnmarkiin.   :)

Ihanaa kesää, takilla tai ilman, ystävät ja kylänmiehet!

juhlan kautta arkeen

Meillä on ollut juhlahumua. Rippijuhlat. Jokaisen rakkaan kohdalla ainutlaatuinen elämänvaihe, herkkä nuoruusikä. Nuoret ihmiset  niin kauniita ja raikkaita. Juhlissa nautin vieraiden kuuntelemisesta ja katselemisesta siinä oman touhun lomassa. On ihanaa kun kodissa on vieraidenkin  naurua, puheensorinaa, viihtymistä. Ja on niin tärkeää, että juhlahetkiä jakamaan saa ystäviä ja sukulaisia.

Näiden nuorten ihmisten juhlien myötä sitä vähän itsekin nuortuu.  Tai ainakin luulee niin. :)

Juhlien jälkeen täytyi olla tehokkaana nenä kirjassa ja sormet näppäimistöllä. Juhlien alla saimme tyttöjen kanssa aikaan ompeluhuoneen muuttoprojektin ja siellä uudessa, valoisassa  ja siistissä työhuoneessa sujui lukeminen ja kirjoittaminen ihan huikean hyvin! Paitsi että loppupäivästä ajatus hieman tuppasi harhailemaan sinne pitsi- ja lankapurnukoiden kätköihin...kangasväreihin  ja leimasimiin. Siinä lukiessani oppimisen neurobiologiaa, sekä  muistin ja tarkkaavaisuuden prosesseja mietin että onko kyse tarkkaavuuden suuntaamisesta...työmuistista..toiminnanohjauksesta vai olisiko  kyse ympäristötekijöistä? :)

Mielenkiintoista luettavaa se on vaikka välillä ei tiedä yhtään mistä oikein löytäisi sen tarvitsemansa punaisen langan. Selvisi kuitenkin sekin, miksi pelkään hämähäkkejä vaikka hyvin tiedän että ne eivät täällä kotomaassa ole ollenkaan myrkyllisiä..onhan se nyt hyvä tietää!  Ja se, että pelkällä kognitiolla ei selviä elämästä. Että ei ole ollenkaan huono asia ajatella tunteella! Se on nyt sanottu oikein virallisessa oppikirjassa. 

Juhlahumun jälkimaingeissa löysin itseni saaresta. Yhden kesäisen iltapäivän sain kummitädin mökillä kuunnella meren kohinaa ja haistella sen suolaista tuoksua. Moottoriveneen kepeä, mutta vakaa kulku aallonharjalta toiselle toi lapsuusmuistoja mieleen ihan tulvimalla. Ihan tulvivat silmiin asti, ne muistot. Suolaisen veden kera.

Auringonvalossa kimaltava ulappa jäi jälleen sielunkin silmiin.

Saaresta kulkeutui mantereelle ja tänne reilun sadan kilometrin päähän monta kivaa juttua. (en sano että tavaraa, kun se ei kuulosta ollenkaan niin hyvältä)

Vähän piti miettiä laitanko koko läjästä kuvan. Ettette pyörry. Mutta laitan, niin saatte oikein luvan kanssa kauhistella. Tai kadehtia. :) 

Noilla jutuilla on yksi yllättävä, yhteinen tekijä. Punainen väri. Pieniä, ihania punaisia yksityiskohtia, ja ihan ne ovat täällä kuin kotonaan! 

Juhlapäivän hyörinässä tein yhden sydäntä puristavan havainnon. Siilitukkainen poika näytti ruutukauluspaidassa ja farkuissa kamalan isolta. Puristus helpotti hieman kun otin sen ison pojan syliin...ja se tuntui aivan pieneltä ja pehmeältä.

Vieläkin, kokonaisen arkiviikon jälkeen täällä on vähän juhlan tuntua: tuoksuvat ruusut ja hehkuvat mummolan pihan pionit.  

aika aikaa kutakin

Piitkästä aikaa täällä! Johonkin se vain katoaa, aika.  Onhan sitä kaikenlaista puuhaa, mutta silti on vähän epätoivoinen olo sen suhteen kun tuntuu ettei saa mitään aikaan. Kesäkiireet, niin mukavia kuin ne ovatkin vaativat jonkunasteista puuhastelua, järjestelyjä, aikaa ja askeleita.

Minä niin haluaisin aikaa! Yksi ystäväni kertoi että hän on päättänyt että joka kesä vähintään yhden päivän varaa aikaa pilvibongailuun.  Minusta siinä on huikea ajatus, varata aikaa johonkin niin täydelliseen lorvailuun. Näillä keleillä tosin en tiedä sitä että ihan koko päivän ottaisi sille aikaa...kun tuppaa tulemaan tuota vettä. Ajoittain.

Tänä kesänä puutarhaihmisten ei ole tarvinnut varata aikaa kukkien tai muidenkaan viljelysten kasteluun.

Mihin se menee, kaikki aika? Kaikilla kun sitä on kuitenkin se sama määrä, tunteja vuorokaudessa. joskus näyttää että toiset ehtivät, saavat aikaan kaikenlaista.Omat aikaansaannokset ovat semmoisia hetken hurahduksia, niinkuin leivottu leipä tai tyhjennetty tiskipöytä. Onhan se sekin.
Opiskelujuttuja pitäisi saada luettua ja kirjoitettua, mutta tämä rajallinen aika asettaa haasteita-vai onko se vain laiskuutta ja aikaansaamattomuutta? Sitä joskus mietin.

Aika on niin venyvä käsite. Joku sanoo, että siihen kaikkeen on aikaa minkä kokee tärkeäksi. Onko?

Jotkut vain käyttävät sen aikansa kaiketi tehokkaammin...mietin että onkohan minulla tästä eteenpäin aikaa ihan mihinkään?
Sain opiskelupaikan! Se on huikea juttu, mutta välillä huolettaa miten aika rittää sitten, riittääkö se mihinkään muuhun mukavaan ja tärkeään? Tämän nykyisenkin opiskelun kanssa kun tuppaa olemaan aika-ongelmia. 

Semmoista tuskailua, huokailua ja pitäisi-fiilistä.

-----

Syksystä on tulossa tiivis, opiskelupainotteinen. Kolmen kuukauden ajan aion seistä vaikka päälläni että saan nepsy-opinnot päätökseen ja samalla aloittelen siis sosionomiopintoja. Jännittävää ja mielenkiintoista.

Välillä iskee vähän epätoivo. Kaikki kotitöiltä ja suurperhe-elämältä liikenevä aika pitää käyttää tarkasti kouluhommiin ja en ole ihan varma onko motivaatio tarpeeksi korkealla...toivon niin.
 Minä ja ei-niin-säntillinen persoonani...pitäkää peukkuja!

Tähän heinäkuun puoleenväliin asti on kesä ehtinyt. Ollaan juhlittu ja reissattu, mökkeilty ja pidetty sadetta. Reissussa tapasin ihmisiä blogien takaa, voi miten oli mukavaa!

 Murehdittu kadonnutta kissaemoa mutta onneksi myös iloittu ihanasta sijaisemosta joka hoivaa meidän pikkukisuja kuin omiaan.

Tällä viikolla totuteltu elämään pienemmällä perheellä kun kaksi nuorta miestä siirtyi Suomen puolustusvoimien leipiin ja yksi tyttönen on rippileirillä. Ja nyt laitetaan juhlia.

Pitäisi-olon kanssa on vain opeteltava elämään. Se mokoma naputtaa olkapäähän heti kun istahtaa ja mieli eksyy pitseihin ja kankaanvärjäyksiin... Aion opetella työntämään sen aina välillä syrjään ja oppia nauttimaan tästä hetkestä. Ja sen pilvibongauspäivän aion ottaa ohjelmaan heti kun sää on sinnepäinkään. Pilviähän voi bongailla vaikka toppatakki päällä, mutta sadetakissa se ei ole mikään nautinto...huokaus.

Tekstistä ei näy tulevan loppua. Sen verran vielä että minun tuuriani on että juuri nyt kun olosuhteet ajan, tehokkaan pienen työmiehen, blogi-inspiraation ja vapaan tietokoneen suhteen ovat kohdillaan ja otolliset, ei toimi puhelimen bluetooth jotta muutaman ihanan kuvan saisin tähän liitettyä. (piuha on jossain salaisessa paikassa) Koneelta onneksi löytyi muutama muu. :)

 Kesälomareissu kulki Vaasan kautta Kokkolaan, mökkirannalle. Hopeapajuja kasvava rantatie on lapsuuden koulutie..ja mökillä Torsti-kukko huolehti aamuherätysten lisäksi päiväuniherätyksetkin. :)

Monta tarinaa ja kohtaamista jää kertomatta, monta mukavaa sattumusta julkaisematta, monta kuvaa laittamatta. Odottelen jospa niiden aika vielä tulisi!

Aurinkoa, aurinkoa kaipaillen.

vanhu(u)s

Joskus tuntuu että joissakin asioissa on tullut vanhuus. Osa noista tuntemuksista onkin puhtaasti iän tuomaa niinkuin vaikka nuo hopeiset raidat ja tupsut tuossa ohimonseudulla tai se, kun ei näe, niin ei näe. Lähelle nimittäin. Vaikka toisaalta mistä sen tietää mikä noiden raitojen etiologia sitten oikeasti on...ja onhan noita muitakin. Niinkuin vaikka se että loppuu polvet. Tai että ranteita pakottaa heti jos on vähän saanut vetoa tai kylmettynyt.

Tässä iässä sitä alkaa pikkuhiljaa elää todeksi sitä teoriaa jonka mukaan "jos aamulla ei mitään paikkaa kolota, on kuollut."

Sitten on niitä toisia vanhuusasioita. Niitä joita joillekuille ei ilmaannu edes kasikymppisenä tai joista jotkut  satavuotiaat eivät ole kuulleetkaan. (Tai sitten eivät muista, on siinä kyllä semmoinen pieni virhemarginaalin mahdollisuus.) Tälle plusnelikymppiselle on tullut vanhuus esimerkiksi semmoisen asian kohdalla kuin hälynsietokyky. Vanhuus tässä yhteydessä tarkoittaa sitä että ei jaksa kuunnella meteliä. Yhtään. Ei omien eikä toisten lasten aikaansaamaa kiljuntaa, turhaa parkua (?) eikä kinastelua. Ivallisia kokkapuheitakaan ei jaksa kuin pieniä määriä kerrallaan.
          Hälynsietokyvyn tason oleellisen laskun kanssa samaa laskusuuntaista käyrää kulkee kaaoksensietokykyä mittaava alamäki. Kengät. Takit. Pyyhkeet. Lainakirjat. Laturit ja värikynät.Tätä ei ehkä jaksa avata tämän enempää. Ihan vaan sillä tavalla pienesti tarkentaen että alamäki on jyrkkä. Ja vauhtihan tunnetusti kiihtyy alamäkeen....että ihan fysiikan lakien mukaan mennään.

          Yövalvomiskyvyn kanssa on myös tullut vanhuus.Muutama yöherätys ja seuraava aamu on kuin se kuuluisa täi tervassa-efektoitu. Ajatelkaapa sitä. Ei siinä totisesti paljoa liikahda mikään. Iltakukkuminen on lähes jäänyt sinne muistojen nuoruuteen. Se kun nykyisin kostautuu. Eikä siihen auta edes tuplakuppi kahvia. Stressiä ei jaksa yhtään. Vähänkään kiireisempi aamu, päivä tai ohjelmoidumpi viikko aiheuttaa rytmihäiriöitä ja verenpaineen nousua. (Rytmihäiriöt eivät muuten onneksi näkyneet päivystyksen paareilla maatessa...eivät piirtyneet käyrään mutta totisesti ne tuntuivat.) Toisinaan vanhuus iskee tiskipöydän kulmilla. Tai siis yleensä. Miehen(kin) mielestä tiskikone pitää nykyisin pahaa ääntä. Minä luulen että se kyllä kohta kärähtää. Tai tekee lakon. Tai edes jotain!

On tässä vanhaksi tulemisessa ja vanhuudessa silti hyviäkin puolia kun tarkasti pohtii. Yksi parhaista puolista on se, että ei enää niin paljon välitä siitä mitä muut ajattelevat. Kuuntelee itseään omilla korvillaan, eikä ystävän, naapurin tai puolison. Tietää itsestään asioita joita ei ennen vain luuli.  (Tai ainakin luulee tietävänsä.) Toinen hyvä puoli on se että osaa katsoa yli. Vaikka kaaos ja sotku ärsyttää, voi toisinaan antaa sen olla eikä takerru sählymailoihin ja muihin lillukanvarsiin. Ompelee vaikka. Siivotkoon se jolle tänään on tullut se vanhuus. Sitä oppii.  Kokemuksesta.

Ehkä tämä, tämänhetkinen on vahvasti elettyjen päivien aikaansaamaa. Monien töiden, suunnitelmien, aikataulujen, haaveiden ja personaallisuuksien ristiaallokossa pintaan pärskähtänyttä. Tulee se tähänkin uomaan (kuulemma) se suvanto.  Sehän on luonnon laki, sekin. Ei aina voi kuohua, sataa tai tuulla.

 Ja mikä parasta, tässä veneessä on paljon pieniä ja isompia poijuja,  ja monta soutajaa.

kesälomalla

HUOKAUS. Kirjoitin oikein epistolapostauksen kaikesta mahdollisesta ja sitten netti teki tepposet. Oikein uutiskynnyksen ylittänyt katkos....kyllä, huomasin. Kerrankin kun pääsen tänne asti ja teksti juoksee näppäimistöltä ihan itsekseen  niin sitten tulee joku  force majour-vika joka vie kyllä tehokkaasti fiilikset. Ei tallentunut mihinkään luonnoksiinkaan? En voi käsittää. Että oli aika kokonaisvaltainen katkos, kiitos vain palveluntarjoalle..tekisi mieli lähettää lasku menetetystä ajasta ja hermoista!!!!!!!  Mitenkähän ne hinnoittelisi? Ne hermot?

Yritän nyt tähän koota menetettyjen tietojen ja hermojen rippeet..henkäisen vain ensiksi syvääääään.
-----------------------------------------------------------------------------

Meillä on juhlittu! Kahta maailman parasta talonrakentajaa. Saatiin ihania vieraita ja ihana sää. Lämmintä ja aurinkoista niinkuin silloin ennenvanhaan kun koulut loppuivat.  Lapsuus- ja nuoruusmuistojen tunnelmointia.  Kiitos teille kaikille vieraille ja muille poikia muistaneille! Vieraat tekevät juhlan.

Tyttöset olivat kuin ruusunnuppuja hulmuhelmoissaan.  Ompelevaisen äidin sydäntä lämmittivät kyllä nuo vaaleanpunaiset unelmat..viimekesäiset omatekemät mekkoset jotka ompelin isonveljen häihin. Vielä mahtuivat!

Juhlien valmistelussa on paljon puuhaa. Yhdessä leivottiin ja siivottiin. Leipomiselle tuli erityishaasteita kun uuni otti ja sanoi vuosia kestäneen työsopimuksen irti alkuviikosta. Selvittiin mielikuvituksella ja ihanalla naapuriavulla. Ja nyt nököttää uudenuutukainen uuni tuossa paikallansa! Kyllä kelpaa.

Onhan se ihanaa aikaa, kesäloma. Verkkaiset ja venyvät aamut ovat ihania, koululaisten on niistä nyt lupakin nauttia. Eikä iltaisinkaan ole turhan tarkkaa aikaa nukkumaanmenolle, se on luksusta, vapautta. Kaikilla meillä ei ole kuitenkaan lomaa. Osa nakkaa työkamppeet niskaansa joka arkiaamu, osa kiiruhtaa vuorotyöhön silloin kun sen aika on. Talo elää melkein 24 h.  Ainakin keittiö. No, ehkä se muutamaksi sydänyön tunniksi silloin tällöin hiljenee.

Alkukesän illat ovat niin kauniita. Monena iltana saunan jälkeen olen istunut ulkosaunan portailla ja kuunnellut luonnon ääniä jotka ovat meillä niin lähellä.  (Tästä kirjoitin piiiiiiitkästi ja sielukkaasti mutta se meni jo.) Mustarastaan huilut, kuovin vaihtuvatempoinen kirkuna ja joutsenten metallinen toitotus. Sinitiaisen pesäpuuhat pihakoivussa saunan kupeesssa, hanhiparven kaklattava keskustelu, jokailtainen. Lehtokurpat, töyhtöhyypät. rusakon korvat pellon keskellä.  Kyllä tästä niin nauttii. Vielä kun ei ole hyttysiä!!

Ompelemaan tekisi mieli! Kankaanpainantasuunnitelmia, kesämekkoja ja muuta kesäistä vaatetusta. Uusia tekniikoita ja uusia ideoita kokeiltavaksi.. jotain on tullut värkättyäkin, kierrätysompelua. Se on niin mukavaa. Niistä toivon mukaan kuvia myöhemmin!

Ja kissanpojat! Kolme pikkuruista, suloista miukulaista kasvavat emon ja tyttösten hellässä hoivassa. Ja pieni mies antaa joskus rakkaita halauksia.  Värin perustella isäkissaksi näyttää valikoituneen naapurin Manu. Tyttöset ovat nimenneet pikkukisut Toffeeksi, Kinuskiksi ja Lakritsaksi.  Suloisia ovat nuo pienet karvakääröt.  Silmien aukeamista odotellaan. :)

Opiskelu ei ole kesälomalla. Päinvastoin. Kirjallisuustehtävä II on työn alla. Ajan hajauttaminen on haasteellista. Välillä loppuu puhti. Ja usko siihen että tästä tulee jotain. On vaikea  keskittyä muistin prosesseihin ja oppimisen neuropsykologisiin mekanismeihin kun tiskipöytä on romahduksen partaalla ja pyykkivuori on kolossaalisissa mittasuhteissa.

Elämää on sillälailla paljon. Monenikäisten ja monenlaisten tahtojen törmäyksiä ja yhteensovittamisia. Pienen matalalla  kulkevan työmiehen askel on nopea ja kädet tehokkaat. Kun silmä välttää, saattaa vessa lainehtia ja koirat tulla paksusti ruokittua. Ovet pitää olla lukossa ettei pieni ulkoilmaihminen lähde omatoimimatkailemaan eikä tee omatoimista moporemontttia kaikilla mahdollisilla työkaluilla..

Välillä läikkyy yli. Yhtenä iltana piti käydä vajentamassa astiaa ystävän luona merenrantaterassilla..sain astiaan läikkymistä estäviä ainesosia ja käskyn ja kehotuksen olla enemmän pois kotoa. Hmm...ainahan kannattaa kokeilla? :)


Iloista kesän alkua! Nautiskellaan olosta ja elosta- ja pidetään leuka pystyssä mutta ei nenää. :) Nähdään taas!