prinsessanvärinen paita

 Marraskuun valo on lempeää, matalalta tulevaa. Marraskuussa valo on harvinaista ja siksi sen huomaa aivan erityisellä tavalla, monen mustan ja synkän päivän jälkeen sitä aivan ahmii, ihan hengittää. Marraskuun valossa voi tarkastella taivasta, se ei viillä kirkkaasti silmiin eikä häikäise, eikä se  nosta silmiin sohvien alta pölypalleroitakaan niinkuin huhtikuinen. Marraskuussa valo on lämmintä, ja siinä on väriä. Yleensä auringon edessä purjehtii aina pieniä vaaleanpunaisia pilvilaivoja  jotka saavat marraskuun näkymään vaaleanpunaisten silmälasien läpi jos vain muistaa pitää ne taskussa.

 Kerran eräässä pohjoisessa maassa, seitsemän mäen ja seitsemän laakson takana, seitsemän pellon ja seitsemän metsän keskellä yhtenä kuulaana marraskuisena päivänä  oli kävelyllä muuan neitonen. Maassa, puussa ja heinissä oli kuuraa, valkokylkiset koivut hehkuivat harmautta vasten  ja  tuoksui ihan siltä että pian saattaisi sataa lunta. 

Taivas oli prinsessanvärinen ja  koivujen takana hehkuva aurinko kuin kultaa. Metsikössä kulkijan silmien edessä vilahti jokin harmaa, pieni ja iloinen. Sen nauru kupli koivujen huurteisilla  rungoilla, sen tuikkivista silmistä pilkahtelevat iloiset säkeneet sulattivat jäätyneiden heinänkorsien päihin kimmeltävät kastepisarat joissa heijastui kultainen taivas, marraskuun valo.

Pieni harmaa viipottaja pysähtyi, se oli kietoutunut lämpimään villahuiviin ja se katsoi tarkasti,totisena  kuin arvioiden. Se totesi kulkijan ystävälliseksi, hymyili ja jatkoi kulkuaan. Se oli keijukainen! Harmaan villahuivinsa alla sillä oli kätkössä hohtavat vaaleanpunaiset siivet, prinsessanväriset, kuin silkkiä.  Keijukainen viskasi huivinsa puunoksalle, ja aloitti marraskuisen tanssin, varmaan sen viimeisen ennen talviunia. Kultainen aurinko oli sen varmasti houkutellut vielä lentelemään, liihottelemaan huurteisten koivujen keskellä, kulkijan iloksi.

Keijukaisen liihotellessa kulkija hiipi lähemmäksi, varoen ettei säikyttäisi tuota pientä ja sievää olentoa. Eipä kulkijaneito arvannutkaan, että tämän keijukaisen sisällä asusti varsin rohkea ja leikkisä pikkuinen tyttö, se varmasti johtui siitä että liihottelija oli kuninkaallista sukua, oikea keijukaisprinsessa. Keijukaisprinsessat eivät murehdi turhia, niiden jalat ovat ihmeen kevyet marraskuusta huolimatta ja ihan kuin niiden ympärillä pikkuisen paistaisi aina aurinko, ja kesä olisi pienen matkan lähempänä.

Siihen se istahti, kulkijan viereen  ja kertoi tarinoita. Lörpötteli ja hykerteli, ja lopuksi se kertoi  pukeutuneensa prinsessanväriseen raitapaitaan. Siinä on olkapäillä räyhelöt  ja ne tekevät paidasta semmoisen että sitä voivat pitää keijukaiset, muuten se olisi vähän hyi. Melkein poikien.

Sitten se kiljaisi iloisen, keijukaismaisen kiljaisun, pyörähteli prinsessamaiset pyörähdykset, kietaisi ylleen villahuivinsa ja hipsutteli kevein, iloisin jaloin koivikon katveeseen, kulkijan silmien ulottumattomiin. Mutta se jätti koivun oksaan jotain, jotain tärkeää ja ihmeellistä. Kimaltavat siivet. Marraskuun iltapäivän aurinko kimmelsi niissä, niiden väri heijastui taivaankanteen  ja kulkija huomasi että koko maailma oli muuttunut vaaleanpunaiseksi, prinsessanväriseksi.

Ja sitten alkoi sataa lunta. 

keijukaisen paita vuosikausia kaapissa marinoitunuttta ohkaista trikoota, paidan kaava kaupan valmispaidasta, röyhelöt(keijujen kielellä räyhelöt) olkasaumoissa huolittelematonta trikookaitaletta poimutettuna. 

siivet ikeasta.

kuvat hovikuvaajan kamerasta. tarina kuvien ja lörpöttelevän keijukaisen inspiroima.