iltahetki

Kirjoittamiseen tarttuminen on nyt jotenkin takkuista. Paljon jutuntynkiä ja ajatuksia vilistää-ohi mennessään vilkuttavat vähän virnistellen että etpäs ehtinytkään, hähää.

Pääosin jutuntyngät virnistelevät ironisesti tälle perhe-elämälle, toisinaan niillä ei ole hymynhäivettäkään ja joskus ne kolhaisevat mennessään varsin kipeästikin.
Käsityöjutuntyngät odottavat oikeastaan paljon kiltimmin vuoroaan kuin nämä muut, niitäkin on aika kasa mutta ne eivät karkaa, toisin kuin nämä  kiireisemmät ja sukkelajalkaisemmat.

Pitäisi saada kiinni kirjoittamisen rytmistä. Päiväkirjaan olisi niin mukava saada talteen oikean elämän hetkiä, tähdillä ja ilman.
Kun tähtihetkestä kuluu aikaa, juttu latistuu eikä sen muistiin kirjoittaminen ja jakaminen enää tunnu merkitykselliseltä itsellekään.
---
Juuri nyt on myöhäisilta, vähän uupumusta, koneiden hurinaa(puhtaita astioita ja puhtaita vaatteita, kuiviakin, aamuksi.) ja sekalainen sekamelska ajatuksia, sotkua, ja syliä haluava vauva.
Sivupöydällä keskeneräinen runotyö- ompelukoneessa toiveikkaasti valot ja makuuhuoneesta kuuluu kolmevuotiaan iloinen, taukoamaton  pälpätys: nappejapeilejäsaippuaahaijahaijahaijahaijjajaa.Muunmuassa.

Kohta kotiutuvat kiekkoilijat: pelikasseja, hikisiä kamppeita ja pelianalyysejä.Iltapalaa. Tunnista toiseen.
Aku Ankkoja ja Asterixeja pöytä väärällään, tyhjiä maitopurkkeja aamulla pöydällä melko monta.

Kellon käydessä puoltayötä tarttuisi mielellään vaikka  runokirjaan. Jokin sisäinen ääni saa tarttumaan luutuun ja lakaisuharjaan jotta aamu olisi selkeämpi, eikä ensimmäisenä paljaiden varpaiden alla tuntuisi eletty eilinen päivä.

Pienin pyörii, liikkuu ihmeellisesti paikasta toiseen eikä kukaan oikein tiedä miten se sen tekee.Hymyilee, kertoo valoisia juttujaan niin että pääosin elämä on hyvin selkeää ja kirkasta.Tuntee omat ihmisensä, vieraat saavat paljon ujompia hymyjä. Pieni on siinä rakkaassa pehmoisessa iässä jolloin leuka on juuri sopivan kokoinen äidin kaulakuoppaan ja pehmeys on vielä joka kohdassa, raajassa, poskessa. Velipojan lippalakista irtoaa juuri nyt päivän parhaimmat naurut .Pöydän ympärillä nyt neljä iloista poikaa, yhden pienen  iloinen hörötys tarttuu, ja kaikilla on nauravat silmät. Minullakin.

Pienten tyttöjen huoneesta kuuluu unen tasainen hengitys. Tyynyllä pekka töpöhäntä, toisella peppi. Kolmas kertoi juuri ennen nukahtamistaan että ei lue neiti etsivää nyt kun se on aika jännässä kohdassa. Kouluvaatteet katsottuina, eskarilaisellakin , ihmeen omatoimisia ja reippaita, välillä ihmettelen. Ovatko liiankin?

Ja kun sitten tarttuu--ei osaa lopettaa. Täydestä elämästä on hyvä ja helppo kirjoittaa.

Ajatusten siivin viivähdän siellä mistä viikonloppuna kuulimme suruviestejä. Paljon teitä muistellen, toivoen voimaa ja jaksamista sinne perheeseen jossa nuoren pojan paikka on tyhjä. Ja sinne josta auto-onnettomuus vei molemmat, miehen ja vaimon. Ja siellä missä nuoren naisen elämänlanka katkesi niin yllättäen, voimia perheelle, läheisille jotka ovat jo joutuneet menettämään niin paljon.

Marraskuu on minulle kuukausista se johon sisältyy paljon pimeää, synkkyyttä,  kurjaa oloa ja väsymystä.
Toivottavasti kaikille joilla on nyt surua, huolia tai  kaipausta, toisi lähestyvä joulunodotus mukanaan ihmisten lämpöä ja valoa, kynttilöitä ja lumivalkoista, lumienkeleitä.

---
Marraskuisen illan päiväkirjanmerkintä alkoi ankeissa tunnelmissa, oli väsyä, kyllästymistä sotkuun ja parittomiin sukkiin, haiseviin tiskirätteihin ja muihin arkisiin asioihin. Kirjoittamisen jälkeen päällimmäisenä kiitollisuus, meistä kaikista.
Kirjoittamalla saa nostettua elämästään ne tärkeimmät päivänvaloon, luutut ja leivänmurut saavatkin hautautua marraskuun pimeyteen.

Tästä tahtoisin pitää kiinni, järjestää sille aikaa.