vertailevaa tutkimusta

Urheiluhulluutta on montaa lajia. Ketunpesään sitä on siunaantunut monenlaista laatua, ihan niitä aitoja hienhajuisia yksilöitä jotka vääristävät tilastomerkintöjä suomalaisten liikuntatottumuksista kuin myös niitä penkkiurheiluhulluja joiden käsi käy sipsipussilla sitä tiheämpään mitä pitemmälle jääkiekon suomenmestaruusliigapelit ehtivät. Tilanne on äärimmäisen mielenkiintoinen tälle tutkijaluonteelle joka  tekee tässä tapauksessa vertailevaa tutkimusta eri ääripäiden mm.motoriikasta, suorituskyvystä ja lihaskunnosta.

Hienhajuiset urheiluhullut suoriutuvat motorisista harjotteista erityisen ripeästi silloin kun on kyse sählykassin pakkaamisesta, etenkin jos ko. kyyti odottaa pihalla ja äänitorvi on soinut muutaman kerran. (huomionarvoinen seikka se, että lähtijä/pakkaaja on herännyt noin viisi minuuttia aikaisemmin.)
Suoriutumispisteitä tässä motoriikkatarkastelussa  laskee kuitenkin se, että lähtijän/pakkaajan jäljiltä joutuu siivoamaan sukkalaatikon, kenkähyllyn ja laittamaan kiinni erinäisiä ovia. (tutkijan motoriikkaa tämä tietysti kehittää, etenkin päpätyslihaksistoa.)

Hienhaju-osasto suoriutuu vertailussa olevaa sohvaperunaryhmää paremmin myös suorituskykyosiosta niiltä osin kun vertaillaan harrastus/peli/ vuoro/turnauskertojen määrää ja korreloidaan sitä vaikka liikahtamiseen sohvalta ja läppäriltä, älypuhelimen äärestä tai peiton alta etenkin viikonloppuisin. Suorituskykymittaus ei tosin täytä kaikkia kriteerejä mitä luotettavan suorituskykymittauksen tulisi täyttää, sillä siinä esiintyy liikaa emotionaalisia vaikuttajia  sekä muita, kuten logistiikka- ja kieroustekijöitä. Luistamistaito on yksilöiden välillä erilainen, sen avulla kumpaankin ryhmään kuuluva voi hyödyntää omaa erikoisalaansa, toinen luistaakseen(= välttääkseen kotityöt/siivouspäivän) hienhajuisiin kamppeisiinsa ja toinen välttääkseen hikipisaroita viimeiseen asti. Luistelutaidolla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Penkkiurheilijat kunnostautuvat tutkimuksessa erityisesti istumalihasten osalta. samoin makuulihasten, ehkä myös hiirikäden ynnä peukaloiden. Lihaskuntotutkimukseen olennaisesti vaikuttava seikka on se, että penkkiurheiluosasto on yleensä paikanpäällä, ja joutuu siten toteuttamaan johtoryhmän määräyksiä ja saa siten kuitenkin lihaskuntoharjoitusta vaikka kyseessä onkin vastentahtoinen lihaksisto, puhumattakaan tahdonalaisesta hermostosta. Verrokkiryhmän lihaskunnon määrittely perustuu ainoastaan jälkipeleihin.

Tutkimustulokset yllättävät pitkän linjan tutkijan. Hienhajuinen urheiluhulluus ei suoraan kerro hyvästä lihaskunnosta, eikä penkkiurheilijan ja sohvaperunan teoreettinen liikkumattomuus huonosta. Hikiurheilija jaksaa hikoilla eri lajeissa viisi tai kuusikin kertaa viikossa plus hupihöntsäilyt, eikä tunnu missään-paitsi että totaalinen väsy iskee siinä kun pitäisi viedä roskiin tyhjä vessapaperirullahylsy, tyhjä sampoopullo tai revennyt pelisukka.

Tutkimuksen perusteella hikiosastolle suositellaan lisää liikuntaa, ehkä voimaharjoittelusta olisi apua?

Toinenkin yllättävä seikka havaittiin tutkimusta tehdessä. Tutkittavien ryhmien sijaan tutkijan lihakset joutuivat kaikilta osin altistumaan monentyyppiselle rasitukselle-voimaharjoittelua, suorituskykyä ja  notkeutta vaativia rasteja tuli tutkimuksen aikaan vastaan useampia. Puhumattakaan hermoston kehittämisestä. Mindfulness!