perjantai 23. tammikuuta 2015

näkökulma vuodentakaiseen

Vuosi. 
Tänään ajatukset palaavat vuodentakaiseen.
 Nokkakolari, onnettomuus, otsikot. 
Uutinen.

Sen takaa löytyy enemmän
enemmän kuin pari riviä
enemmän kuin ennen tätä kokemusta
osasi ajatella.

Kuvitella osasi mutta ei tiennyt.

Tumma talvi-ilta
hengästynyt puhelinsoitto 
hätääntynyt
--
mäkeä alas juostessa 
maailma pieneni
tiivistyi 
kylmyys valahti 
humahti päähän
asettui rinnan korkeudelle 
jäi siihen pitkäksi aikaa.
Kuukausiksi.

Ensin vain tukkirekka
pimeydessä
poikittain tiellä
sitten rakkaiden ihmisten äänet
sana jonka kuuleminen 
ei koskaan ennen ole tuntunut niin paljon:
Äiti.

Säikähtäneitä kasvoja
hiljaisia 
kyyneleitä
pelko vuotavasta haavasta otsassa
verestä ja ruhjeista
hätää
sylissäpitämistä
huolta
odottelua
se puristava kylmyys

ja sitten tie oli täynnä sinisiä vilkkuja.


Seitsemän ambulanssia. Seitsemän lasta.
Vauhdista huolimatta matka oli pitkä.
Huoli,
tietämättömyys mitä niihin toisiin autoihin kuuluu.

Seitsemät paarit sairaalan käytävällä
seitsemän rakasta ihmistä
kaikkien luona halusi olla yhtäaikaa.

Ja vain yhdet kädet.
---

Yöllä osa pääsi jo kotiin.
Siskonpedissä olohuoneen lattialla
lähellä
nukuttiinkin.

Pieni terapeutti teki työtään
taputteli
 isojenkin niin helppo pitää lähellä
pienintä.
Istuin yönseudun
  katselin lapsiani
 peittoihinsa kääriytyneitä
kuin turvaan.

Kotona odottaneet
 elivät elämänsä pisimmän illan
hoivaten pikkuveikkaa
odottaen
peläten
toivoen.

Kaikki olivat kotona
kahden yön kuluttua.
Juhla.

Toipumista
rukousta
kiitollisuutta
ahdistusta
väsymystä
joihin kietoutuvat
ajatukset tämän maailman kokoisia
ja muuta ei mahtunut.



Yhdessä hetkessä  saattaa elämä muuttua.
Lapset  selvisivät  vähällä-
tikkauksilla, murtumalla, ruhjeilla, aivotärähdyksillä,
noin ulkoisesti.

Kaikkea ne eivät mittaa
eivät kerro.
Arvet paranevat
mustelmat vaihtavat värejään
mutta mieli muistaa

painajaisten kanssa valvoessa
ei voi käsittää
miten vaikea apua on saada.

Nuoret selviytyjät
ihmeellisesti toipuvat kokemuksestaan
kukin omaan tahtiinsa.

Tähänkin yltää äitinä olemisen rittämättömyys.
Voi vain sanoa
toivoa
pyytää
luottaa


ja elää.




Terapiaompelus.
Illan muisto
 koko maailma siinä tien varressa.
Siipien havina.
Syviä varjoja ja repaleita.
Elämän helminauha.
 Yhdet kädet.

Paljon ajatuksia siihen pisteltynä.






20 kommenttia:

  1. Voi kun tulee niin sanaton olo. Tämä on niin koskettavaa. Kirjoitit Hanna niin kauniisti! Ompelus on täynnä merkittäviä pistoja, terapiaa <3 Onneksi saatte olla kaikki yhdessä <3

    VastaaPoista
  2. Vetää kyllä ihan sanattomaksi! Onneksi ei käynyt pahemmin! Voi, että kun jaksaisi aina olla kiitollinen siitä mitä on saanut, kun ikinä ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa.. ♥

    VastaaPoista
  3. Ihania ajatuksia, äidin syviä tuntoja. <3 Meille sanottiin aikanaan, että aika parantaa. Aika antaa etäisyyttä, tilaa ajatuksille. Ei anna unohtua.
    Jokainen askel jättää jäljen! <3

    VastaaPoista
  4. Aah, koskettaavaa. Ne seitsemän rakasta potilasta, kotona olevat ja pieni terapeutti. Ei voi käsittää. Karmea muistutus siitä, miten yhtäkkiä elämä voi kääntyä. Mikä varjelus, että nämä ihanat tärkeät ihmiset selvisivät. <3

    VastaaPoista
  5. ♥ Niin elävästi tuli mieleen se ilta tätä lukiessa. Välähdyksiä vuoden takaisesta. Oon sanaton. Siinä oli varjelusta mukana.
    -Teija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sinun lämpimän ja voimaa antavan halauksesi muistan sieltä tieltä..<3

      Poista
  6. Kaunis kirjoitus. Kamala tapahtuma, hirveä muisto, pelottava ja kalvaava, mutta tärkeä. Tietoisuus siitä että lainassa olemme jokainen, miten tärkeitä ne on arkipäivät ja pienet hetket. Niin tärkeitä!

    VastaaPoista
  7. Ja ne enkelit,joille on annettu käsky.... Hui.kylmänväreistä, Ihmeellinen aika parantaa,muistot säilyy. t.Pirta

    VastaaPoista
  8. Eniten viiltää tuo kohta: seitsemän ambulanssia, seitsemän lasta. Että samasta perheestä niin moni pelottavassa onnettomuudessa.
    Lohdullinen ajatus on se, että siipien kahina pimeällä tiellä kertoi siitä, että enkelit olivat suojelutyönsä tehneet ja nousivat sitten hieman ylemmäksi taas tarkkailemaan.

    Ja että: silmänräpäys voi muuttaa kaiken. Joillakin se muutos on se, että rakas ihminen kuolee, hetkessä, juuri nyt kun räpäytän silmiäni. Vielä ei ollut kenenkään teidän aika. <3

    VastaaPoista