yliäänilentoa

Maalaamisen, ompelemisen, joulunlaittamisen ja kaiken sensellaisen puuhastelun sijaan olen tehnyt jotain muuta. (vai olenko?)  Viikkojen tauko ilman ompelukonetta on aiheuttanut monenlaisia oireita-puutostila alkaa olla VAKAVA. Puutosoireet ilmenevät ärtymyksenä ja jonkinsortin käsityöllisenä masennuksena.Ihanien blogien ja herkullisten joululehtien  kaikki ihmeelliset  ideat suorastaan vaatisivat päästä toteutettavaksi ja kun siihen ei vaan löydy aikaa eikä tilaa (ompelupöytää ei näy kaikenkarvaisen romun alta) alkaa kansanomaisesti ilmaisten ottaa päästä.

Lauantaina ehdin tunniksi kässäkerholaisten seuraan. Äimistelemään ja innostumaankin....parhaita puolia oli valmistunut. Monenlaisia puolia sitä noissa naisissa onkaan! Kuuntelevista korvista kukkienkasvatukseen...kassin kyljestä pursuavista ideoista (kirjaimellisesti!) säntillisiin tikkauksiin ja viimeisteltyihin kehyksiin.
Oma työ on ns. vaiheessa. Ja tuon äimistelytunnin jälkeen tuntuu että se voi muuttua joksikin ihan toiseksi. Yhtenä unettomana yönä tein jo jonkunlaisia piirustuksia ja laitoin ranskalaisia viivoja ja ideantapaisia paperin täyteen-puuttuu enää toteutus. Eipä paljosta ole kiinni, ei.

Aikaansaamattomuus on viheliäinen vaiva. Se pistää ihmisen pötköttelemään sohvannurkkaan ja murheilemaan  sen ihanan joululehden kanssa, se saa motkotuksen muuttumaan pääasialliseksi puheenparreksi,se ääni tuppaa kuulumaan täällä ihan kaiken muun kakofonian yli. Ja osaa se  kasvattaa pyykkikasaakin  luvattoman suureksi. Ja kehtaapa se onneton laittaaa silmille semmoiset kaiken harmaannuttavat  lasit että mitään mukavaa ei kannata aloittaakaan ennekuin mökki on järjestyksessä, to do-lista viivattu yli ja ruoka uunissa. Semmoista (äänetöntä) päivää ei kalenterissa ole viime aikoina näkynyt.

Vähän on jouluvaloja räpöstelty sinne ja tänne, poltettu kynttilöitä enemmän kuin koskaan ennen, kuunneltu joululauluja, syöty kilotolkulla mandariineja, klementiinejä ja mitä satsumia ne ovatkaan,  koitettu olla näkemättä pimeää pihamaata ja likaisia ikkunoita, leivottu joulutorttuja, fiilistelty joulumyyjäisiä,ja suunniteltu tulevia mukavia juhlia.

Noissa hommissa ei tosin ole kulunut sitä mahdollista ompeluaikaa...sen ovat kuluttaneet aivan muut seikat. Pistän siha-Paavon syyksi. Voi pyykkien pyykki ja tiskien tiski, romukaaos ja kaiken maailman kengät. Ja se ääni.

Asenne ratkaisee. Ensi viikolla asennoidun kirpparikierrokselle ja ompelukoneen ääreen. Siitä se lähtee. Ja toivon mukaan motkotusäänikin hiljenee.

maalaus

Viime päivinä on tuntunut siltä että osaisimpa maalata tästä kaikesta, kuluneesta viikosta ja enemmästäkin komean kuvan. Ottaisin ison ja paksun pensselin, värejä, ja kait siinä pitäisi joku pohjakin olla. Valkoinen, ja suuri. Ei tämä paketti ihan pienelle alustalle mahdu.

Mietin vielä noita värejä. Öljyvärit ovat liian kovia ja selkeitä, ne eivät sekoitu tarpeeksi niinkuin tässä kaikessa kaikki sekoittuvat joten akvarelliin päätyisin. Ne jotenkin sopivat tähän tyylilajiin missä kaikki osaset sulautuvat toisiinsa, liukenevat  ja muodostavat kuitenkin unenomaisen ja herkän pinnan.

Värisävyt saisivat olla aika maanläheisiä; harmaata, ruskeaa,sammalenvihreää. Vähän murrettuja kirkkaitakin sävyjä saisi olla kuten oranssia, lämmintä keltaista ja ripaus valkoistakin, toki. Ja mustaa.

Maalaisin tauluuni pohjaksi jotain lämmintä ja tasaista, leveitä eläviä siveltimenvetoja-perheen, kodin, ystävät. Kotioven aukaisun, pienten ja isompien käsien halauksen, siivotun keittiön ja sohvallisen,kodillisen minun ihmisiäni.

Ystävien vierailun,siskon varma lähelläolo, keskustelut, ulkosaunan, aarrelaatikon täydennykset ja terveiset kaukaa kolmen j:n kaupungista. Ajatuksen, muistamisen lämpö. 

Kynttilämeren sateisessa marraskuun illassa, silmien sumun läpi rakkaat muistot,kipeää ja kaipaavaa aaltomaista pintaa.

Kultareunainen hetki, onnelliset rakkaat sormuksineen, juhla,  tulevaisuus. Onni kaikilla, heidän onnestaan.

Nuorten ihmisten naurusta, voimasta virtaava puro tähän päivään, pulppuava, monihaarainen.

Siveltimeen jo ripaus joulunpunaista, pienten riemu, lämpimät muistot antamisen ja saamisen ilosta. Kynttilöitä,lämpimiä kirkkaita liekkejä, musiikkia.

Lämmin peitto pienten jalkojen ympärille,unilämpimät lapset ja syliaika.

Kirkas ja kylmä aamu, joutsenet. Juhlallinen soitto kotipellolla. Muutoksen aika.

Vähän sotkuisia läikkiä, harmaita, kiireisiä nopeita viivoja, tuskaantumista ja väsymystä. Sahalaitaakin, ja kirkkaita pilkkuja.

Jääriitteisiä lammikoita, himmentyneitä pintoja joista kuvajainen ei heijastu. Sameutta, apeutta, kyyneleitäkin.

Salaisuus, läpikuultava ,monisävyinen, laveerattu työn yli, varjostaen. Kuitenkin kirkastava.

Tummat varjot, huolet, omat ja toisten. Vastuu, voimavarat, luottamus. Särmät, rajat. Ihmisyys.

Värien ja pintojen jakautuessa epäsäännöllisesti, luonnollisesti,harmonisesti, elämänmakuisesti-toivon että kokonaisuus olis katselijan silmissä kaunis, harmoninen, hallittu,elävä.

Jättäisin työhön valkoiset  reunat, epätasaiset,  kevyin siveltimenvedoin maalaisin pelkällä vedellä  pinnan vielä kerran, pehmentäisin kovia rajoja, vaalentaisin tummia kohtia ja niin se olisi, ei valmis, mutta riittävä. 

Näettekö sen? 

ta(n)kki tyhjänä

Luovuus on kummallinen asia. Välillä se pysyy piilossa viikkotolkulla, ehkä kuukausiakin. Toisinaan sitä pursuilee aivosoluista tunti toisensa perään sitä tahtia ettei mikään ämpäri riitä.

 Luovuutta on monenmoista, Joillakin se ilmenee taiteellisina itsemaalattuina tauluina (kade), mielettöminä sisustuksina (vielä enemmän kade) tai joillakuilla vain tulee mahtavia havuasetelmia kun vain vähän kääntävät ja vääntävät niitä risuja. (joillakin ei siis niinvain onnistu ne risujen kääntämiset...)

Jotkut ihmiset ovat arkisella tavalla luovia.
Jotkut ovat mestariluovia elämään vähien rahojen kanssa siten että tilipäivää ei tarvitse odotella kalenteri kourassa (iiiison laskupinon kanssa) ainakaan kovin montaa päivää.
Arkiluovuuden huippu ovat semmoiset ihmiset joiden elämä näyttää ulkopuolisesta siltä että arjessa (ja juhlissa varsinkin) on liikaa liikkuvia osia, ja niiden  hanskassa pitäminen ei voi onnistua. Mutta niin vain arjen luovuussankari  cruisailee liikkuvaisten osastensa kanssa päivästä toiseen (tila-autolla mutkaista ja mäkistä tietä näkymättömiin) unohtamatta ketään soittotunnille tai ajamatta kotinsa ohi vaikka takapenkillä on hervoton väittely siitä oliko kuka viimeksi etupenkillä, tai että kenen vuoro on kotona lukea ensiksi Akkari, jos sattuu olemaan keskiviikko. Tai vaikka ei olisikaan.
 Ruoanlaittoluovia ihmisiä on myös olemassa. Tyhjästä jääkaapista he tekevät ruokaisan salaatin ja leipaisevat makoisat kahvipullat (ilman ohjetta tietenkin) tai luovimmissa  tapauksissa ruokkivat omat ja vähän valvotuista öistä väsähtäneen naapurin äidin kakaroineen ihan noin vain luovasti. Tai keksivät monipuolista ruokaa sillekin nirsolle mukelolle joka suostuu huijaamatta syömään vain makaronia ja ketsuppia.

Luovuus voi olla myös kaikenlaisiin taitoihin liittyvää. Ilman jonkunasteista luovuutta ei kertakaikkiaan voi oppia soittamaan viulua, pianoa tai vaikka neulomaan palmikoita tai villasukan kantapäätä.Puhumattakaan kirjoneuleesta...se on jo salatiedettä. Luovuus kukkii myös niissä ihmisissä jotka tuosta vain omasta päästä kaavoittavat, leikkaavat ja ompelevat ITSELLEEN  vaatteita.

Huhhuijjaa. Käsityöihmiset ovat oma lukunsa tällä luovuuden kartalla. Värien käyttöä, materiaalivalintoja, hullunhauskoja keksintöjä jotka saavat käsityön juuri siksi ihmeelliseksi ja uniikiksi.

Joskus  on tuntunut että minustakin on luovuutta ripaus löytynyt.  
Nyt etsintäkuulutus: missä se oikein luuraa, se ripaus!!!!!!!

-----

P.S. yhdenlaista luovuutta löytyy täältä talosta siltä tyttölapselta joka onnistui tekemään tänä iltana suklaapiirakan ohjeella oikein makoisaa suklaakeksiä, koko pellillisen! Ei ihan kaikilta onnistukaan. :)

ensilumen aikaan

Potero se vaan syveneepi.
Pot pot jne.

Mutta se siitä.
Yhtenä päivänä pääsin sieltä (poterosta) sen verran ylös että istahdin ompelukoneelle ja kasasin kauan suunnittelemani ja aikaa sitten leikkaamani tilkut tunikakankaaksi...ja innostuin siitä niin että samantien ompelin kaksi pirteää mekkosta!

Inspiraation ja innoituksen lähteenä toimi Marimekon Hermanni-tunika..jos kuukkeloitte niin löytyy. (nämä poteroaivot eivät nyt jaksa linkkejä laitella.)

Näiden kangas siis kasattu vuosia marinoituneista Marimekon ysmysäkkien trikoopaloista, niistä jotka ovat epämääräisen muotoisia, A4:sta pienempiä tai sitten pitkiä kapeita soiroja. Palat leikkasin langansuunnasta välittämättä, siten että raidat ovat välillä pystyyn ja välillä vaakaan. Suurin osa paloista oli kokoa (noin) 10x15 cm, ja joihinkin oli jotenkin lipsahdellut liian vähän senttejä ja joihinkin vähän liikaa joten paikkapaloja leikkelin sitten tarvittavan levyisiä ja mittaisia. :) Paloja sitten vain saumurilla pötköiksi, ja pötköt sitten kankaaksi. Tarkoituksella sijoitin saumat vähän eri kohdille ja niillä paikkapaloilla sitten jatketta että kankaasta tuli suunnilleen neliskanttinen. Oikeastaan juuri noista paikkapaloista tuli parhaita kohtia koko mekkokankaassa..vähän vaihtelua, rytmittää mukavasti kangasta. Kahteen mekkoseen (koot 98 ja 110) meni yhteensä 80-90 palasta, muistelisin että paloja oli kankaassa 9 palan rivejä 8 kappaletta.

Huh, miten sekava selostus tuo ylläoleva. :D
Kaavana toimi reilunmallinen T-paita, siitä vähän kainalokohdan leveyttä , helman pituutta,   helmaa levensin ja hihankin leikkasin ihan samaan kaavaan...onko se sitten kimonohiha, jotain sinnepäin ainakin.

Pääntiellä resorikaitale. Kaitaleen väri oli ongelmallinen-resorivalikoimani käsitti pinkin, mustan, tummansinisen, kaksi eri keltaista, valkoisen, ruskean ja tuon turkoosin. Ja silloin kun mekon valmistuminen on enää resorista kiinni ei jaksa millään odottaa seuraavaa mahdollista kangaskauppareissua ja soppelia resoria. Vaikka en kyllä tiedä minkä muun olisin laittanut...ihan mukavalta ja raikkaalta näyttää tuo turkoosikin. Ja niin olen mielissäni näistä mekkosista...ensiksikin oli niin mukava saada jotain ommeltua, ja kun ne vielä kohtuullisesti onnistuivat, ja vielä tyttösetkin tykkäävät.

Yksi mukava puoli näissä vielä että vähän väljentyi kangashyllykin, trikootilkkujen kohdalta. :)

Ensilumen riemu on sukupolvesta toiseen yhtä iso. Lumiukkokin ilmestyi portaanpieleen ja hiekkalaatikon reunat täyttyivät valkoisista kakuista.

potemisen problematiikka

Olen potenut. Pot pot. Niitä perusjuttuja, jokapäiväisiä syyllisyyksiä, riittämättömyyksiä ja huonoja omiatuntoja  mitä tähän vanhemmuuspestiin liittyy. Tekemättä jäämisiä ja sanomattakin -, joitakin sanottuja  ei niin tarpeellisia.  Niiden potemisesta saisi pitkänpitkän luettelon syy- ja seuraussuhteista, aiheuttajista, tunnelmista ja  konsteista niistä selviytymiseen...mutta ei nyt jaksa niitä.


Tähän aikaan vuodesta kai kuuluu potea flunssaa, jos jotain on poteakseen. Siltä ollaan vältytty, koko komppania.

Perusjuttujen lisäksi olen potenut siis ärsyttävää päänsärkyä. Vihlovaa, kiristävää, puristavaa ja kaikkea, mitä siitä nyt keksisikään sanoa. Välillä koko nuppi on kosketusarka...eikä sitä passaa heilutella edes pontevan kieltämisen merkiksikään. Potemisen kohteeseen liittyy oheisoireilua kuten valoarkuutta ja silmäkipua, kirkkaita pilkkuja silmänurkissa sekä jonkunverran pytynkaulailua (yök) ja yleistä vetämättömyyttä ja huonosti nukuttuja öitä. Tätä on kestänyt nyt noin viikon. Perinteisellä särkylääkevalikoimalla voisi heittää vesilintua.

Potemisen perusongelma on se että äitihän ei voi olla sairaana,

Alkaa olla hermo tiukalla. Alustavaa diagnoosia hain lääkäristä...migreeniä kauppasivat. Nyt sitten hakusalla sopiva lääkecocktail. Jospa se tästä, elämä valostuisi ja särky häviäisi.

pot pot.  Terveisiä poterosta.

ryynipuuroa

Puolukkamehu on hyvää. Kirpakkaa, hapanta mutta raikasta ja virkistävää. Sen tuoksu on suloinen sekoitus syksyä ja aurinkoa, ulkoilmaa ja lapsuutta. Puolukkamehu on ihana pohja kiisseleille-mansikoita ja mustikoita sekaan niin jopas maistuu.

Mies on keitellyt tänään puuhellallla puolukkamehua. Kaivelin kuiva-ainekaappia mannaryynien toivossa jotta olisimme saaneet  vispipuuroa, mutta eipä löytynyt. 

Mannaryynejä. Kauraryynejä ja riisiryynejä. Saattaapa olla olemassa muitakin ryynejä...tänään tuntuu että ainakin murheen(k)ryynejä.

Murheenkryynit ovat pieniä, kovia ja vaativat julmetun pitkän kypsennysajan. Murheenkryynit voivat löytyä aivan muualta kuin kuiva-ainekaapista, todennäköisimmin astut murheenkryynien päälle eteisessä, pesuhuoneessa ja kaikkialla siellä missä ihmiset kulkevat ja levittelevät tavaroitaan huolimattomasti. Näillä seikoilla on jokin tieteelle tuntematon selittämätön yhteys.

Murheenkryyni voi olla pursuava ja kolmen neliön alalle levinnyt hanska-, pipo-,ja kaulaliinahässäkkä.  Murheenkryyniä muistuttava ilmiö on myös kuisti jota ei näin syksyiseen ja sateiseen aikaan ole imuroitu päiväkausiin, tai tyhjyyttään huutava takkikoukkunaulakko...ja takit siinä vieressä, lattialla. Murheellisten kryynien  luvatussa maassa pesuhuoneen pöytä on tahmassa kiireellisten aamusuihkujen jäljiltä kun sampoopullon korkki vaan on niin vaikea laittaa kiinni.

Joskus kryynit ovat henkisluonteisia, aamuväsymystä ja unettomuutta, murrosikää ja tahtojen taistelua. 

Kryyneiksi voidaan laskea kai myös omenanraadot, banaanikärpästen maihinnousu, tyhjät vessapaperihylsyt,jatkuva jono tietokoneelle(yksi ISO kryyni on tietokoneaika) , tyhjää täynnä oleva  pompulapurkki, kateissa olevat 10 hiusharjaa ja siellä täällä majailevat epämääräiset vaatekappaleet joiden puhtausastekin on hyvin epämääräinen.

Eiköhän näillä jo yhden puuron keitä.

lämmittävää

Ajan kuluminen on jännä käsite. Toisinaan päivä kuluu hitaasti, joskus monta päivää vilahtaa ohi niin ettei ehdi kissaa sanoa.
Semmoisiakin ajanjaksoja on olemassa jolloin ei oikein osaa sanoa olisiko hyvä että päivät kuluisivat sukkelaan, vai olisiko kuitenkin parempi jos hiukkasen aika hidastuisi....viime päivät ovat olleet oululaisittain haipakkaa.. Välillä on pitänyt vetää henkeä oikein tosissaan että pysyy kyydissä.  

Miten onkaan näihin syyssadepäiviin sattuneetkaan nämä kiireiset päivät. Sateiset illat ja harmaat päivät kun olisivat aivan omiaan kynttilöille, tunnelmoinnille, kuumalle teelle ja olemiselle. Olemiselle on nykyään aivan liian vähän aikaa.

Tänään pisteltiin pintoja.  Syksyn aikana tehtävä työ alkoi hahmottua mielissä ja vähän jo konkreettisestikin...vaikeaa oli päästä alkuun, miettiä tehtävänantoa ja varsinkin päättää miten ja millä aloittaa. Tehtävänä siis "parhaat puoleni". Ideoita otetaan vastaan. :)

Päivän ihanin ja lämmittävin anti  löytyi näistä. Kiitos Helvi! Pienet jalat omistajineen olivat niin iloisia uusista lämpöisistä villasukista. :)

Viime sunnuntaina meille muutti Aikku. Pehmoinen, valloittava, terävillä hampailla varustettu karvakorva. Uusia kotitöitä on ilmaantunut, lätäköitä joutuu kuivaamaan, joskus jopa kakkakikkareita kuopimaan eteisen matosta ja valkoista koiraa joutuu pesemäänkin melkein joka ulkoilureissun jälkeen. Toistaiseksi  näille kotitöille on löytynyt tekijöitä ilman uhkavaatimuksia. :)
Nappisilmä on niin hellyydenkipeä ja nauttii näistä lukumäärältään varsin monista rapsuttajista  ylenpalttisesti. Ei muuta kun rotua arvailemaan, siellä näyttöjen takana! :)